Venäjä painostaa ihmisoikeus- & luontoaktivisteja yhä väkivaltaisemmin keinoin. Monet heistä pakenevat suin päin minne pääsevät & joutuvat pettymään. Suomessa turvapaikkaa odottava Pjotr Silajev halusi vain suojella muutamaa puuta. Nyt hän on äärinationalistien mustalla listalla.
Pjotr Silajev, 26, joka tunnetaan sekä Venäjän fasisminvastaisessa antifa-liikkeessä että sen radikaalisti kansallismielisten vastustajien keskuudessa nimellä Pit, pakeni Venäjältä vain muutama päivä Himkin kaupungintalolla järjestetyn luvattoman mielenosoituksen jälkeen.
Venäjällä on käynnissä likainen taistelu, jossa vastakkain ovat Himkin arvokkaan metsäalueen puolustajat ja uuden moottoritien rakentajat. Moottoritien rakennuttajilla ei ole työhön tarvittavia lupia, ja urakkaa hallitsevan yhtiön omistussuhteet on piilotettu veroparatiisiin.
Heinäkuussa 2010 noin neljäsataa nuorta saapui paikallisjunalla Moskovan lähellä sijaitsevaan Himkiin. He marssivat kohti Himkin kaupungintaloa huutaen iskulauseita kuten ”Puolustakaamme Venäjän metsiä!” ja ”Vaihtoehtoinen reitti moottoritielle!”.
Mielenilmaus alkoi kuuden aikoihin illalla. Kaupungintalolla oli enää vain vartija, koska toimistoaika oli päättynyt. Suora toiminta kesti korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Sen seurauksena kolme ikkunaruutua oli säpäleinä ja seinissä graffiteja. Sitten joukko hajosi. Ketään ei otettu kiinni.
Kostotoimet alkoivat vasta seuraavana päivänä. Rakennukselle aiheutuneet tuhot olivat mitättömät verrattuna niiden ratsioiden laajuuteen, jotka kohdistuivat ihmisiin, joita epäiltiin yhteyksistä antifa-liikkeeseen.
Kymmenittäin tapahtuneesta eri julkaisuihin ja henkilökohtaisiin blogeihinsa kirjoittaneita toimittajia pidätettiin. Monet antifan aktivisteista joutuivat tiukkoihin kuulusteluihin. Joitakuita heistä kidutettiin. Näillä keinoin väkivaltakoneisto kuvitteli saavuttavansa päämääränsä. Monet heistä, jotka saatiin näin todistamaan toisiaan vastaan, peruvat nyt tunnustuksiaan oikeudessa kertoen yksityiskohtia syyttäjän, Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n ja Himkin poliisin heihin kohdistamasta kidutuksesta.
”Alexander Pahotinia kuulusteltiin kymmenen tuntia ja hänen korvansa uhattiin leikata irti”, Pjotr Silajev kertoo. ”Hänet uhattiin viedä metsään, jonne hän katoaisi ikuisesti, koska Valko-Venäjän kansalaisen olinpaikkaa ei kukaan pystyisi varmistamaan.”
Hänet pakotettiin todistamaan Solopovia, Silajevia ja Himkin metsäkampanjan johtajaa Jevgenia Tširikovaa vastaan.
Kahdelle antifa-liikkeen näkyvimmistä edustajista, Maksim Solopoville ja Aleksei Gaskaroville, luettiin syytteet osallistumisesta mellakointiin ja heidät pidätettiin. Tehokkaan solidaarisuuskampanjan jälkeen he pääsivät lopulta vastaamaan syytteisiin vapaalta jalalta. Jos Himkin kaupungin oikeusistuin toteaa heidät syylliseksi, heitä odottaa jopa seitsemän vuoden vankeustuomio.
Kaksi aktivisteista, Pjotr Silajev ja Maksim Solopovin veli Denis, etsintäkuulutettiin koko federaation alueella. Heidän syytteensä erotettiin muista ja molempia vastaan nostettiin erillinen oikeusjuttu.
”Onnistuin pakenemaan vain kaksi päivää ennen kuin nimeni joutui etsintäkuulutettujen listalle. Lisäksi valitsin kiertotien Valko-Venäjän kautta. Sillä tavoin onnistuin livahtamaan maasta huomaamatta”, Pjotr kertoo.
Denis Solopovilla ei ollut voimassaolevaa viisumia. Siksi ainoa tapa, jolla hän saattoi yrittää välttää pidätyksen, oli matkustaminen Ukrainaan, jossa hän pyysi suojelua.
Vaikka Solopovilla on UNHCR:n myöntämä pakolaismandaatti, hänet pidätettiin maaliskuussa Venäjän vaadittua hänen luovuttamistaan. Siitä lähtien Denis Solopovia on pidetty tutkintavankeudessa Kiovassa.
Pjotr Silajevilla oli aluksi toveriaan parempi onni matkassa.
Paettuaan Venäjältä Pjotr tuli Belgiaan, jossa anoi turvapaikkaa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun Pjotr tajusi, että hänen odotuksensa siitä, millä tavoin Eurooppa ottaisi vastaan rauhanomaiset vapauden puolustajat, olivat ristiriidassa todellisuuden kanssa.
”Olin naiivi. Kuvittelin, että Eurooppa ottaisi minut avosylin vastaan kuin toisen Nelson Mandelan…”
Todellisuudessa Pjotr vietti Belgiassa yli kolme kuukautta saamatta viranomaisilta edes papereita, jotka todistaisivat hänen olevan turvapaikanhakija. Hän sai myös pitää venäläiset matkustusasiakirjansa. Hänelle ei tarjottu rahallista avustusta saati paikkaa vastaanottokeskuksessa.
Pjotr odotti, että apua olisi myös hänen laajoista kontakteistaan Euroopan muiden maiden anarkisti- ja antifa-liikkeisiin, mutta tämäkin osoittautui turhaksi kuvitelmaksi. Hänelle ei suositeltu turvapaikan hakemista sen enempää Hollannista kuin Espanjastakaan.
Hän kävi kuukausittain Belgian maahanmuuttoviranomaisten luona vain kuullakseen kehotuksen palata asiaan kuukauden päästä.
Sitten Pjotr teki virheen. Hollantilaiset ystävät kutsuivat hänet Puolaan osallistumaan erääseen konferenssiin.
”Minut otettiin kiinni Szczecinin pikkukaupungissa Puolassa. Poliisi päätti tarkistaa paperini, koska en näytä puolalaiselta. He löysivät heti huomautettavaa viisumistani. Olin tuolloin ollut yhtäjaksoisesti EU:n alueella pitempään kuin kolme kuukautta”, Pjotr kertoo.
Seminaarin sijaan Pjotr päätyikin suljettuun puolalaiseen karkotuskeskukseen.
”Itse asiassa se oli pikemminkin vankila. Paikassa oli kaikki vankilan elementit: vartiotornit, vartijat, ratsiat, paha ruoka, miltei olematon sairaanhoito, sellit, myös rangaistussellit, ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä nöyryytykset ja vartijoiden toistuvat yrityksen kiihottaa jännitteitä asukkaiden välillä.”
Jos asukkaat eivät totelleet, heiltä kiellettiin tunnin mittainen kävely. Tupakoitsijoilta kiellettiin tupakointi. Tupakoimattomien ei annettu käyttää vedenkeitintä.
Karkotuksen toimeenpanoa odotti viitisenkymmentä ihmistä, useimmat tšetšeenejä, georgialaisia tai pohjoisafrikkalaisia.
Pjotr jakoi kaksi kuukautta sellin seitsemän tšetšeenin kanssa. Pjotr kertoo, ettei heidän kanssaan ollut vaikea tulla toimeen. Suurin osa sellitovereista oli keski-ikäisiä, järkeviä ja rauhallisia. Monet heistä olivat kiertäneet Eurooppaa vuosia etsien turvallista paikkaa itselleen.
Mutta Dublin II -asetus on kuin Damokleen miekka turvapaikanhakijoiden pään yllä. Kukaan Pjotrin ystävistä ei ollut erityisen toiveikas oman tulevaisuutensa suhteen. Kaikki tiesivät, että heitä odottaisi palauttaminen Venäjälle.
Pjotria huolestuttaa edelleen sellin asukkaista nuorin. Huonoksi onnekseen hänellä oli vääränlainen veli, sellainen, jota tšetšeeniviranomaiset pitivät militanttina. Tästä huolimatta myös Musa lähetettiin takaisin Venäjälle koettelemaan laihaa onneaan Tšetšenian presidentin Ramzan Kadyrovin kanssa.
”Puola on puskurimaa turvapaikanhakijoille. Mutta väärällä tavalla. Sen sijaan, että se olisi vain ensimmäinen maa, johon he saapuvat, sitä käytetään katapulttina, jonka avulla Eurooppa hankkiutuu eroon ylimääräisestä taakasta”, Pjotr sanoo.
Hän muistelee propagandaelokuvia, joita vartijat pakottivat heidät katsomaan. Eräs niistä oli hyvin koskettava. Se kertoi vanhemmasta miehestä, joka ylitti Puolan rajan laittomasti tienatakseen vähän rahaa perheelleen Valko-Venäjällä. Valpas puolalainen rajavartiosto tietysti nappasi hänet ja laittoi säilöön.
Loput neljäkymmentä minuuttia kertoi toisistaan eroon joutuneiden perheenjäsenten kärsimyksistä. Miespolo kaipasi rakkaitaan puolalaisella leirillä ja hänen perheensä kärsi ruuan puutteesta kotona. Ja sitten onnellinen loppu: mies allekirjoitti vapaaehtoisen pyynnön tulla palautetuksi Valko-Venäjälle ja pääsi siten takaisin perheensä pariin.
Pjotr toteaa sarkastisesti, ettei kukaan heistä, joiden kanssa hän katsoi elokuvaa, kuitenkaan allekirjoittanut vastaavaa paperia, vaikka kaavaketta ystävällisesti tarjottiin heti esityksen päätyttyä.
Samaan aikaan useamman maan välillä käytiin neuvotteluja siitä, kuka ottaisi Pjotrin tapauksen käsiteltäväkseen. Puolalaiset maahanmuuttoviranomaiset olivat yhteydessä sekä Belgiaan, josta Pjotr oli anonut turvapaikkaa, että Suomeen, koska hänellä oli Suomen viisumi.
”Olen todella kiitollinen Suomelle juuri siksi, että suomalaiset viranomaiset vastasivat puolalaisten tiedusteluun. Belgia ei reagoinut mitenkään.”
Jollei näin olisi käynyt, Pjotr olisi äkkiä ollut käsiraudoissa lentokoneessa matkalla Moskovaan Helsingin sijaan. Ja hänen tilanteensa olisi kokonaan toinen.
Tällä hetkellä Pjotr odottaa Suomen maahanmuuttoviranomaisten päätöstä. Hän ei ole lainkaan varma siitä, että se tulee olemaan positiivinen. Jos Pjotr Silajevin turvapaikka-anomus hylätään, häntä odottaa uusi näytösoikeudenkäynti.
Tällä kertaa olosuhteet olisivat vielä aiempaa karummat, koska presidentti Medvedev ajaa aktiivisesti Venäjän rikoslakiin muutoksia, joiden seurauksena rangaistukset kovenevat sellaisissa rikoksissa kuin pedofilia ja ääriliikkeisiin osallistuminen.
Kyllä, ehdotetut lisäykset lakiin tarkoittavat kummasta tahansa tuomitulle pitempiä tuomioita ja jopa karkotuskolonioita ja työskentelykieltoja.
Tätä artikkelia kirjoittaessani tutkin myös äärinationalistien verkkosivustoja. Voin vakuuttaa, että niissä piireissä Pjotr Silajevin paluuta odotetaan innokkaasti.
_______________
Dublin II -asetus
Dublin II -asetus määrittää, mikä EU:n jäsenmaa on kulloinkin vastuussa käsittelemään turvapaikkahakemuksen. Sen mukaan vastuu turvapaikanhakijasta EU-alueella on maalla, johon hakija on ensimmäiseksi saapunut. Asetusta soveltavat myös Islanti, Norja ja Sveitsi.
Ensimmäinen maa selvitetään käytännössä Eurodac-rekisterin avulla. Sen digitaaliseen tietopankkiin tallennetaan kaikkien EU:sta turvapaikkaa hakevien sekä unionin ulkorajat luvattomasti ylittäneiden sormenjäljet.
Esimerkiksi Suomeen tulevalta turvapaikanhakijalta otetaan sormenjäljet ja niitä verrataan rekisteriin. Jos jäljet täsmäävät, eli hakija on oleskellut toisessa jäsenvaltiossa ensin, Suomi ei käsittele turvapaikkahakemusta. Toista jäsenmaata pyydetään ottamaan henkilö vastaan ja tämä lähetetään sinne.
asetuksen yhtenä tavoitteena oli lopettaa niin sanottu turvapaikkakiertolaisuus, jossa hakijat jättävät useita hakemuksia useissa maissa. Tässä se ei ole kuitenkaan onnistunut. Kun hakijat eivät saa suojelua, he joutuvat jatkamaan matkaansa eteenpäin elleivät halua tulla palautetuksi siihen maahan, johon ovat ensimmäiseksi Euroopassa tulleet. Usein nämä ovat olosuhteiltaan karuja Etelä- ja Itä-Euroopan maita.
Vuodesta 2003 käytössä ollut Dublin II -asetus on ollut alusta asti rankan kritiikin kohteena. Tammikuussa 2011 EU-parlamentin ihmisoikeusvaliokunnan puheenjohtaja Heidi Hautala jätti kirjallisen ksymyksen EU-komissiolle asetuksen soveltuvuudesta. Arvostelijoiden joukosta löytyvät myös Amnesty, UNHCR ja Human Rights Watch.
Lue lisää Dublin II -asetuksesta Sonja Hyppäsen Pallottelua ihmiskohtaloilla -artikkelista, Fifin juttuarkistosta.
_______________
Kirjoittaja on Suomeen paennut ihmiskoikeussaktivisti & toimittaja. Artikkelin on englannin kielestä suomentanut Elsi Hyttinen.
Voimassa & Fifissä on seurattu Himkin aktivistien vaiheita. Artikkelit löytyvät juttuarkistosta hakusanalla Himki.
Oksana Tšelyševa
