Salaliittoja on aina ollut. Usko tai älä.
Floridan valtionyliopiston politologian professori Lance deHaven-Smith on kirjoittanut perusteellisen kirjan salaliittopuheen historiasta USA:ssa.
Conspiracy Theory in America -kirjassa deHaven-Smith pyrkii myös käsitteellistämään uudelleen sellaisen valtiollisen toiminnan, johon salaliitto-sanalla viitataan.
Jos joku nykyään uskoo salaliittoihin, häntä pidetään hassahtaneena. Aiemmin suhde salaliittoihin on ollut toinen.
Jos nykyajan normit sisäistänyt pohjoisamerikkalainen kiidätettäisiin aikakoneella USA:n historian alkuun, hänen uskonsa lähes pyhimyksen aseman saavuttaneisiin ”perustaja-isiin” voisi romahtaa.
He nimittäin puhuivat jatkuvasti salaliitoista ja pitivät niiden uhkaa keskeisenä ongelmana valtiollisessa toiminnassa.
DeHaven-Smithin mukaan yksi syy itsenäisyystaisteluun ryhtymiseen oli se, että brittihallitsijoiden nähtiin olevan salaliitossa, jonka tarkoituksena oli viedä siirtomaan asukkaiden vapaus.
Kun oman perustuslain tekeminen tuli ajankohtaiseksi, sen lähtökohtana oli terve epäluulo: myös omat valtiomiehet voisivat tilaisuuden tullen muodostaa uutta tyranniaa havittelevan salaliiton.
Siksi perustajaisät jakoivat valtiovallan eri elimille, joiden oli tarkoitus pitää toisiaan kurissa. Samasta syystä perustuslakiin kirjattiin monia säädöksiä, joilla vaikeutettiin hyökkäyssotaan ryhtymistä.
Epäluuloinen suhtautumistapa valtaeliitteihin ja olettamus, että ne ovat halukkaita muita ryhmiä vahingoittaviin salaliittoihin, jatkui USA:ssa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Se oli 1950-luvulle saakka vahvasti edustettuna myös yhteiskuntatieteissä esimerkiksi vaikutusvaltaisen historioitsijan Charles Beardin teoksissa.
Sodan jälkeen suhtautuminen alkoi muuttua. DeHaven-Smith jäljittää muutoksen kahteen eurooppalaiseen filosofiin, jotka vähitellen saavuttivat suuren suosion USA:ssa.
Uusliberaaleihin paljon vaikuttanut Karl Popper ja uuskonservatiivien oppi-isä Leo Strauss olivat erimielisiä lähes kaikesta, mutta salaliittopuheen vahingollisuudesta heillä oli samanlainen käsitys – tosin vastakkaisista syistä.
Popperin mielestä salaliittoteorioista ei pidä puhua, koska ne eivät hänen oman yhteiskuntateoriansa mukaan koskaan pidä paikkaansa. Straussin mukaan taas salaliittoteoriat usein kyllä ovat totta, mutta niistä pitää vaieta, koska niistä puhuminen ja salaliittojen paljastuminen johtaisivat yhteiskuntaa koossa pitävien uskomusten ja arvojen rappeutumiseen.
Salaliittojen kieltämisen yleistymiseen tarvittiin kuitenkin deHaven-Smithin mukaan myös CIA:ta, tuota salaliittoihin erikoistunutta organisaatiota, jota Popperin teorian mukaan ei pitäisi olla olemassa.
CIA käynnisti vuonna 1967 maailmanlaajuisen panettelukampanjan, jossa lehdistölle syötettyjen juttujen avulla mustamaalattiin kaikkia niitä, jotka eivät luottaneet viralliseen totuuteen presidentti Kennedyn murhasta. Kampanjan olemassaolo selvisi vuonna 1976 tiedonvapauslain avulla julkisuuteen saadusta asiakirjasta.
DeHaven-Smithin kirja sisältää myös paljon mielenkiintoista pohdintaa keinoista hahmottaa tapoja, joilla USA:n eliitit toimivat. Kirjaa ei voi suositella kenellekään, joka haluaa suojata maailmankuvaansa uusilta vaikutteilta.
Lance deHaven-Smith: Conspiracy Theory in America. University of Texas Press, Austin 2013. 260 s. Neljä tähteä.
Olli Tammilehto
