Talouskasvussa vientiäkin tärkeämpää on tasainen tulonjako.

Kaupan vapauttaminen on muuttunut lähes myyttiseksi itseisarvoksi. Myytin ankarimpia kriitikkoja on Harvardin yliopiston poliittisen taloustieteen professori Dani Rodrik, jonka mukaan nyt on unohdettu kaikki se, mitä toisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen kehitys on opettanut.

Rodrik väittääkin, että ratkaisun avaimet ovat köyhien maiden käsissä. Itse asiassa monet hyvin pärjänneet maat ovat tehneet omat valintansa kuuntelematta teollistuneiden maiden etujärjestöjen ohjeita oikeasta kehityksestä.

Etelä-Korea on räikein esimerkki länsimaisesta tulkinnasta, jonka mukaan vienti saa talouskasvun aikaan. Talouden kasvu Etelä-Koreassa alkoi jo silloin, kun viennin osuus maan taloudesta oli suhteellisen pieni. Kasvun perusta oli luotu hyvällä koulutustasolla, valtiojohtoisella investointipolitiikalla sekä poikkeuksellisen tasa-arvoisella tulojen ja vaurauden jaolla.

Tämä seikka sivuutetaan vientivetoista ja markkinakeskeistä politiikkaa ihannoivassa keskustelussa, jonka puolesta Suomikin liputtaa. Tasaisen tulonjaon merkitys kysynnän ja kasvun moottorina unohdetaan järjestelmällisesti.

Valtiojohtoinen Vietnam on kyennyt kasvattamaan talouttaan ripeästi, vaikka se rajoittaa ulkomaankauppaa korkeilla tulleilla ja tuontirajoituksilla. Kaiken lisäksi maa on vieläkin kansainvälisen hylkiön asemassa uhmattuaan menestyksellisesti läntisen suurvallan itsevaltiutta. Vietnam ei ole myöskään päässyt nauttimaan minkäänlaisten vapaakauppasopimusten eduista.

Meksiko on tässä suhteessa ollut onnekkaampi. Samaan aikaan kun Suomi pääsi EU:n jäseneksi, allekirjoitti Meksiko Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus Naftan. Sopimus avasi portit ammolleen maailman suurimmalle markkina-alueelle ja toi mukanaan mittavat investoinnit, kun maa kytkettiin yhdysvaltalaisten yritysten tuotantoketjuun.

Globalisaatiota puhtaimmillaan, ja silti maan bruttokansantuotteen kasvu on ollut vain prosentin verran henkeä kohden vuodessa, ja reaalipalkat ovat pudonneet. Se on surkea suoritus miltä maalta tahansa, mutta talousteorian mallioppilaalta se on käsittämätön. Mikäli teoria viennin merkityksestä talouskasvulle pitäisi paikkansa.

Vietnam puolestaan on teorian vastaisesti kyennyt lähes viiden prosentin kasvuun henkeä kohti, ja etenkin köyhän väestönosan elintaso on parantunut merkittävästi.

Suomalaisena mantrana on puhua globalisaatiosta sekä uhkana että mahdollisuutena. Mahdollisuudeksi sen tekee maan oma valta päättää omista asioistaan ja suunnata voimavaroja sinne, missä niiden hyöty koituu laajemmin kansalliseksi hyödyksi.

Vapaakauppaideologia on etenkin länsimaisten finanssilaitosten luoma illuusio kehityksestä, jossa yksityisten yritysten toimet koituvat automaattisesti koko kansakunnan hyödyksi. On selvää, että markkinatalous on oiva keino tuottaa innovaatioita ja saada ihmisten aloitteellisuus pyörittämään talouden pyöriä. Markkinat eivät kuitenkaan osaa jakaa, vaan siihen tarvitaan valtio.

Vietnam ja Meksiko ovat osoittaneet, että WTO:n piirissä käytävät neuvottelut eivät taloudellisen kehityksen ongelmia ratkaise. Ne voivat jopa pahentaa tilannetta kaventamalla köyhien maiden omaa päätäntävaltaa entisestään. Teollisuusmaat vaativat kehitysmaita avaamaan palvelusektoria tavalla, joka ei olisi poliittisen vastustuksen vuoksi edes mahdollista teollistuneissa maissa.

Maailmankaupan vapauttamista koskevissa neuvotteluissa EU:n (ja Suomen) linja on vaatia vastavuoroisia myönnytyksiä jokaisesta antamastaan lupauksesta. Ikään kuin köyhät maat olisivat samalla viivalla rikkaiden eurooppalaisten kanssa.

Kansalaisten tahto lisätä kehitysapua häipyy olemattomiin, kun kauppaneuvottelut alkavat. EU:n kansalaiset häpeäisivät kauppakomissaari Peter Mandelsonin ajamaa linjaa, jos he vain olisivat tietoisia siitä.

On suorastaan naurettavan helppo keksiä parempia ehdotuksia kehitysmaiden auttamiseksi. Tukitaan massiivisen veronkierron porsaanreiät eikä anneta Metsä-Botnian kaltaisten länsimaisten suuryritysten toimia kehitysmaissa maksamatta veroja. Estetään länsimaisten pankkien korruptiota tukeva toiminta, kun ne antavat turvapaikan kenen tahansa diktaattorin rahoille.

Verojen kierto ja kehitysmaiden korruptoituneiden johtajien suojeleminen tuhoavat jo kättelyssä mahdollisuuden terveeseen markkinatalouteen, jonka puolesta länsimaat väittävät toimivansa.

Jorma Penttinen