Journalistin ohjeet unohtuivat & valta-asetelmia kritisoivat teatterintekijät päätyivät itse uusintamaan vallan rakenteita Ryhmäteatterin yhteiskunnallisissa iltamissa, tutkija Matti Ylönen kirjoittaa.

Keväällä 2013 käynnistyi Susanna Kuparisen politiikkakollektiivin, Voima-lehden ja Ryhmäteatterin yhteishanke, journalistisen dokumenttiteatterin työpaja. Se kokosi yhteen noin 15 hengen joukon toimittajia, käsikirjoittajia ja ohjaajia tekemään tutkivaa työtä osallistavasta sosiaaliturvasta ja terveydenhuollon yksityistämisestä. Demoiksi kutsutut lopputyöt esitettiin Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä vappuaattona ja sitä edeltäneenä päivänä.

Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan Eduskunta-näytelmiin ja heidän osin taustoittamaansa Kansallisteatterin Neljänteen tiehen verrattuna uutta oli se, että mukana oli aiempaa enemmän suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja.

Kun yleisö ei tunne hahmoja, kasvaa ohjaajan ja journalistin vastuu valintojen tekijänä ja totuudellisen kuvan – tai vaikka sitten karikatyyrin – välittäjänä. Tässä mentiin vappuaaton esityksessä pahasti metsään.

Olen itse asianosainen ja varmasti asiassa puolueellinen, sillä tämä kirjoitus käsittelee osin minusta tehtyä parodiaa. Hahmo oli kuitenkin etäännytetty niin kauas todellisuudesta, että uskallan lähteä ruotimaan työryhmän tekemien valintojen eettisiä ja ammatillisia ongelmia.

Ongelmat liittyivät toimittajien journalistisiin työtapoihin ja siihen, minkälaista kuvaa vallasta vallan kriitikot itse pönkittävät. Useampi esityksen nähnyt tuttu ja puolituttu jakoi samantyyppisiä huolia kuin mitä tässä tuon esiin.

Esityksessä oli toki paljon hyvääkin, mutta sen perkaaminen olisi toisen kirjoituksen paikka. Olen myös seurannut aiemmin suurella mielenkiinnolla osin samojen tekijöiden Eduskunta-näytelmiä. Ne ovat muun muassa nostaneet Veroparatiisit-kirjassani esitellyn pörssin hallintarekisteröinnin ongelmat entistä laajempien yleisöjen tietoon.

Sain tammikuun alkupuolella sähköpostin politiikkakollektiivin käsikirjoittajajäseneltä. Hän kertoi tekevänsä yhdessä kollegansa kanssa ”alkuvuodesta taustahaastatteluita kerätäkseen materiaalia esitystä varten”.

Haastattelupyyntö liittyi raporttiin terveyspalveluyritys Attendon kansainvälisestä verosuunnittelusta. Kirjoitin raporttia syksyllä 2013 työskennellessäni Finnwatch-järjestössä tutkijana. Raportti herätti paljon huomiota ja nosti Attendon verosuunnittelun julkiseen keskusteluun.

Menin taustahaastatteluun hieman huonosti valmistautuneena keskellä stressaavaa työpäivää. Raportin julkaisusta oli kulunut jo pari kuukautta. Keskustelimme kuitenkin toista tuntia, minkä jälkeen minuun oltiin yhteydessä vielä pariin otteeseen sähköpostitse.

Muita yhteydenottoja työryhmältä ei enää tullut. Esityksessä paljastui, että koko hahmo perustui tähän yhteen ”taustahaastatteluun”.

Journalistin ohjeiden mukaan haastateltavalla on ”oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään”. Lisäksi ”hänelle pitää aina kertoa, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi”.

Myös teatterinkatsojan ”kuluttajasuojaan” kuuluu mielestäni tietää, miten aineisto on kerätty. Etenkin kun dokumenttiteatterin tavaramerkiksi on muodostunut se, että haastattelujen repliikit ovat totta. Eivät siis todenmukaisia, vaan totta.

Olisin niellyt repliikkieni käytön, jos minua esittävä hahmo olisi ollut etäisesti totuudenmukainen ja palvellut esityksen tavoitteita. Terävään, hauskaan ja todenmukaiseen karikatyyriinkin olisi varmasti löytynyt aineksia.

Käsikirjoittaja välitti jälkeenpäin pahoittelut siitä, ettei minulle kerrottu, mihin tarkoitukseen kommenttejani käytetään. Yllätykset eivät kuitenkaan loppuneet tähän.

Näytelmän ensimmäinen osio alkoi olla loppupuolella, kun lavalle kapusi nimeäni kantava hahmo. Kyse oli epämääräisiin riepuihin puetusta hipistä, jonka päässä oli spurguhenkinen peruukki ja kädessä kangaskassi täynnä reilun kaupan banaaneja.

Hipin epämääräisen muminan katkaisi jatkuva banaanien ahminta ja raivokkaat ”kato se kaavio siitä raportista!” -karjaisut. Välillä hahmo vaipui pitkiksi toveiksi mielikuvitusmaailmaansa, josta haastattelija yritti houkutella häntä takaisin todellisuuteen. Videoprojektiolle piirrettiin samalla kuvaa rahan liikkeistä Attendo-konsernin sisällä.

Kun rahan liikkeet oli selvitetty, oli myös kohtaus lopulta ohi. Hippi laahusti takaisin kulisseihin. Jäljelle jäi hämmennys ja monia kysymyksiä.

Oliko oikein, että julkisuudessa melko tuntemattomasta ihmisestä tehdään teatterin lavalla räävitön tutkielma? Jotkut toimittajatuttuni olivat sitä mieltä, että ei ollut, koska en ole poliitikkojen tai viihdetaiteilijoiden tavoin julkisuuden ”vapaata riistaa”.

Itseäni karikatyyri ei kuitenkaan olisi häirinnyt, jos sillä vain olisi ollut enemmän työasioihin liittyvää todellisuuspohjaa. Olen ollut julkisuudessa tekemieni verosuunnitteluun, konsultteihin ja muihin vallankäyttäjien toimintaan liittyvien tutkimusten vuoksi. Olen tottunut vastaanottamaan kovaakin kritiikkiä esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitolta ja muilta tahoilta, joskus aiheesta ja usein aiheetta. Siihen tottuu.

Tapa, jolla minut lavalla esitettiin, ei ollut tahaton väärintulkinta. Näytelmän mentori Jari Hanska kertoi näytelmän jälkeen keskustelussamme työryhmän yrittäneen välttää ”jeesustelua”, jolla hän tarkoitti ”pahiksien” lokaamista ja ”hyviksien” nostamista jalustalle. Nyt tehtiin osin toisinpäin.

Yleisölle vitsi ei aukea, jos hahmo ei ole ennestään julkisuudesta tuttu. Ilmiön ja henkilön karikatyyri menevät iloisesti sekaisin, ja yleisölle langetetaan (väärin)tulkinnan taakka. Kansalaisjärjestöhippi imitoi stereotypioita kansalaisjärjestöistä, kun taas muut imitaatiot tehtiin pääosin henkilöiden ominaisuuksista. Katsoja ei voi tietää, kummasta on kyse. Jari Hanska myönsi keskustelussamme, että pieleen meni.

Hanskan kuvaama ilmiö on yleinen ongelma yhteiskunnallisista asioista kirjoittaville toimittajille. Kun journalistit varjelevat viimeiseen asti puolueettomuuttaan tai sen illuusiota, on helpompi tehdä kaikesta karikatyyriä tai näyttää kaikki yhteiskunnallinen toiminta kyynisenä pelinä. Muilta journalisteilta tulee selkääntaputuksia, eikä kukaan pääse syytämään idealistiksi. Tarjottu kuva ei kuitenkaan ole välttämättä totuudenmukainen.

Hanska kertoi myös, että esityksestä oli leikattu vielä esityksiä edeltävänä iltana pois iso joukko huomattavasti räävittömämpiä ”Kummeli”-hahmoja. Ehkä kokonaisuus olisi ollut niiden kanssa hieman erilainen.

Näytelmän ongelmat eivät rajoittuneet journalistiseen etiikkaan. ”Jeesustelun” välttäminen johti paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa vallan rakenteita kritisoivat teatterintekijät päätyivät uusintamaan näitä nimenomaisia vallan rakenteita.

Esitys kyseenalaisti väkevästi Attendo-terveyspalveluyhtiön ja sen edustajien toimintaa ja motiiveita. Yrityksen edustajat esitettiin kuitenkin dynaamisina urheilijoina ja myyntimiehinä, vaikka olivatkin rahan tai ahneutensa lieassa. Samaan aikaan kansalaisjärjestötoiminta näytettiin hippeilynä ja professori Heikki Hiilamosta tehdyn hahmon edustama tutkijamaailma epäselvänä muminana.

Esityksen tarjoaman kuvan perusteella energiset ja nopealiikkeiset ihmiset ovat töissä kovaa voittoa terveysbisneksellä tahkoavissa yrityksissä. Julkiselle sektorille ja järjestöihin jäävät joitain poikkeuksia lukuun ottamatta enemmän tai vähemmän ressukat tapaukset.

Ongelmatapauksia ja huonosti toimivia organisaatioita löytyy aina, mutta karikatyyri ampuu silti pahasti ohi. Esimerkiksi entinen työnantajani Finnwatch tahkoo erittäin vaikutusvaltaisia raportteja nopealla sykkeellä ja pienillä resursseilla ja kuuluu maan arvostetuimpiin tiedontuottajiin. Sama pätee Greenpeaceen, Amnestyyn ja moneen muuhun järjestöön.

Yliopistoja kilpailullisempia työyhteisöjä saa puolestaan etsiä. Monet tutkijat tekevät valtavalla intohimolla ja pienellä palkalla pitkää päivää siitä huolimatta, että ovat tukehtumassa dynaamiseksi mielletyn tulosohjauksen tuomaan byrokratiaan.

Tutkittuani yritysten toimintaa eri hankkeissa olen joutunut tarkistamaan aiempia käsityksiäni liike-elämän kovapalkkaisista, dynaamisista moniosaajista. Kyvytöntä johtamista, puolivillaisia asiantuntijoita ja tehottomuutta löytyy pilvin pimein pienistä ja isoista yhtiöistä. Mielikuva piinkovista bisnesammattilaisista istuu siltä syvässä.

Pieni mutta kuvaava esimerkki: Attendo julkaisi oman lehdistötiedotteensa Finnwatchin raportista useita tunteja raportin julkaisun jälkeen, vaikka yhtiö oli saanut kommentoida tekstiä useita kertoja ja se sai valmiin raportin nähtäväkseen etukäteen. On vaikea kuvitella, että vaikkapa Greenpeacella tai Amnestylla tehtäisiin tällaista viestintämokaa, jos järjestöistä julkaistaisiin niiden toimintaa kritisoiva raportti.

Yritysten kovapalkkaisten työntekijöiden tai heidän taustaorganisaatioidensa puutteita ei vain yleensä ruodita julkisuudessa kuten julkisen sektorin toimintaa, koska sisäiset ristiriidat jäävät yhtiöiden omiksi liikesalaisuuksiksi. Ongelmat nousevat Nokian tai Stora Enson tavoin otsikoihin vasta kun yhtiön mahalasku kääntyy syöksykierteeksi, jos silloinkaan.

Tässä kiteytyy yksityisen ja julkisen puolen ero paljaimmillaan, mutta näytelmä ei tuonut sitä esiin. Sen sijaan se pönkitti luutuneita mielikuvia.

Susanna Kuparinen ja Jari Hanska ovat todenneet Journalisti-lehden haastattelussa, että teatteri on media siinä missä muutkin. Hanska toteaa jutussa, että ”lähteet pitää tuoda esille mahdollisimman hyvin, jotta esitystä pidettäisiin uskottavana”. Kuparisen mukaan ”jokainen juttuvalinta on yhteiskunnallinen teko, ja jokainen toimittaja on mielipidevaikuttaja”.

Tällä kertaa tehtiin tällainen yhteiskunnallinen teko.

Dokumenttiteatterin työmuoto on levinnyt Ryhmäteatterin vakiopiireistä tämän esityksen työpajoihin sekä Kansallisteatteriin, ja tekijöiden toiveissa on levittää sitä myös maakuntiin. Journalismipalkinnot ovat siunanneet tämän teatterimuodon tunnustetuksi journalismiksi.

Nyt jos koskaan olisi oikea hetki käydä keskustelua siitä, missä dokumenttiteatteri alkaa ja journalismi loppuu. Millaista valtaa dokumenttiteatterin tekijät käyttävät, ja mitä sillä tehdään?

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Aalto-yliopiston Akatemia-hankkeessa.

________________

Näkökulma: Avaimina fakta & tulkinta

Kiitos tutkija Matti Ylöselle virkistävästä ja suorasta kritiikistä.

Demoiltamiin huipentuneessa työpajassa tutkimme sitä, miten journalismi voidaan siirtää näyttämölle. Keskeinen asia työskentelyssämme on, että journalistiset ohjeet pätevät esityksiimme samalla tavalla kuin ne pätevät muissakin medioissa.

Taustatutkimuksessa pyrimme saamaan tarkan käsityksen syy–seuraus-suhteista, tarkistamme esitykseen päätyvät väittämät ja haastattelemme aiheen kannalta keskeiset osapuolet. Olemme erityisen tarkkoja siksikin, että vastineoikeus on teatterissa hankala toteuttaa.

Kun käytämme teatteria yhtenä median muotona ja journalistisena alustana, joudumme miettimään, kuinka paljon katsojaa täytyy pitää kädestä.

Satu Linnapuomin ohjaaman Terveydeksi-demon alussa yleisölle kerrottiin, että teksti on totta, mutta näyttämötapahtumat teatteria.
Journalistisessa dokumenttiteatterissa yritetään luoda kohtauksia, joissa esiintyvät henkilöt edustavat laajoja asiayhteyksiä ja kokonaisuuksia, eivät omaa persoonaansa.

Terveydeksi-demossa oli eriasteisia karikatyyrejä ja näkökulmia. Keskijakson, jossa Ylösen hahmo esiintyi yhtenä sivuhenkilönä, päähenkilönä oli toimitusjohtaja Pertti Karjalainen.

Työryhmä ei ole halunnut väittää, että veroparatiiseja vastaan taistelevat tutkijat ovat tyhmiä ja rumia, tai että veronkiertäjät ovat päteviä ja kauniita.

Kun Ylönen kritisoi sitä, että Attendon Karjalainen ja myös yhteiskuntajohtajan Mikko Salon henkilöt ovat sporttisia ja dynaamisia, hän itse asiassa osuu tulkinnan ytimeen.

Miljoonaomaisuuden terveysbisneksestä repineet lääkärit ovat yhteiskunnan mallikansalaisia. Verosuunnittelun paljastuminen ei himmennä heidän kilpeään. Olemme siinä uskossa, että Ylösen kanta veronkiertoon on lähempänä omaamme.

Veronkierto ja veronkiertäjien kaksinaismoralismi vituttaa ja ahdistaa meitä.

Työryhmämme näkemys on, että veroparatiisien tutkijat ja kansalaiset ovat yrityksien verosuunnittelua vastaan kamppaillessa alakynnessä. Koska veronkierto tuntuu nauttivan lainsäätäjien suojelua, tietoa on hankala kaivaa.

Tämän valtasuhteen halusimme näyttää yleisölle. Tarkastelimme valtasuhdetta Pertti Karjalaisen kautta: hän on se henkilö näyttämöllä, jonka huvittuneen katseen kautta yleisö katsoo lähes kaikkia jakson kohtauksia.

Journalistinen dokumenttiteatteri pyrkii paljastamaan rakenteita, ei esittämään utopioita tai näyttämään ”hyviä tyyppejä” hyvässä valossa tai ”pahiksia” ontumassa kyttyräselkänsä kanssa.

Meille ei suoraan sanottuna tullut mieleenkään, että joku katsomossa voisi kuvitella, että tosimaailman tutkija Matti Ylönen selventää ärtyneesti murahdellen veroparatiisien kiemuroita toimittajille reilun kaupan banaaneilla.

Henkilöhahmot eivät perustu alkuperäisten kohteiden imitoimiseen, sillä imitaatio olisi julmaa. Se ohjaisi tarkastelemaan haastateltavia katseella, jonka tarkoituksena on tehdä hänen henkilökohtaiset maneerinsa, eleensä ja mahdolliset hiuslisäkkeensä naurettaviksi.

Kuinka huolellisesti ja usein pitää toistaa se, että henkilöt eivät ole psykologisesti rakennettuja, vaan edustavat kokonaisia yhteiskunnallisia systeemejä? Luotamme yleisön älykkyyteen ja teatterilukutaitoon, ehkä liikaakin.

Kokemuksesta viisastuneena jatkamme tämän kysymyksen äimistelemistä ja keinojen tarkentamista myös tulevaisuudessa.

Jari Hanska & Susanna Kuparinen, Journalistisen dokumenttiteatterin työpajan vetäjät

Yle Areenassa on kuunneltavissa dokumenttiteatteria käsittelevä Puheen Päivä. Lisäksi aihetta käsittelevä, 23.5. esitetty Strada on katseltavissa 23.6. saakka.

Matti Ylönen