Bussin ulkopuolella joku mies kysyy minulta jotain. ”I don’t speak Lithuanian”, vastaan, enkä ole yhtään pahoillani.
Kävelen keskustan läpi bussiasemalle toivoen, ettei kukaan lähesty minua. Mielessä on puistossa suihinottoa pyytänyt mies sekä persettäni potkaissut pikkupoika nauravine kavereineen. Haluan välttää kaikki tuntemattomat, kontaktia hakevat, kadulla kohdattavissa olevat ihmiset.
Asemalla katson hieman kaihoisasti bussia, joka kaartaa asemalle. Se veisi minut Tallinnaan, ja sieltä pääsisin nopeasti Suomeen. Kuljen kuitenkin kohti bussia, joka vie minut viikonlopuksi Kaunasista Vilnaan.
Bussin ulkopuolella joku mies kysyy minulta jotain. ”I don’t speak Lithuanian”, vastaan, enkä ole yhtään pahoillani. Nousen bussiin ja istun paikalleni. Hetken kuluttua mies, joka kysyi minulta jotain, istuutuu viereeni. Hänen matkatavaransa kilisevät muovipussissa, ja alan aavistella, että taisin epäonnistua eristäytymisyrityksessäni.
En anna silti periksi, vaan tuijotan tiiviisti ulos ikkunasta. Yritän olla täysin omissa oloissani ja sulkeutunut. Mies kaivaa olutpullon kassistaan ja kysyy minulta jotain. Vastaan, etten ymmärrä.
Olen ollut reilu kolme kuukautta Liettuassa, enkä vieläkään tiedä, mikä on kohteliasta, mikä ei. Yritän käyttää harkintaani. Päättelen, että minun on kuitenkin kohteliasta kertoa kotimaani. Ehkä mies silloin ymmärtäisi, ettei meillä ole yhteistä kieltä.
Mies vaikuttaa harmittomalta, hieman maistissa olevalta sosiaaliselta ihmiseltä, joka varmaan mielellään keskustelisi vierustoverin kanssa vaikka säästä. Minun liettuankielentaitoni ei kuitenkaan riitä minkäänlaiseen keskusteluyritykseen, joten yritän vain olla kohtelias. Ei, en ole englantilainen, en amerikkalainen, en venäläinen. Suomalainen. Helsinki.
Pian kättelemme. En enää muista miehen nimeä, mutta muistan kyllä, että hän sanoi sen. Katson jälleen ulos ikkunasta. Alkaa naurattaa.
Tajuan tilanteeni. Pääsin kaupungin läpi ehjin nahoin, ja istun nyt miehen vieressä, joka aikoo olla sosiaalinen. Ymmärrän hänen selittävän Tallinnan-lautoista ja suomalaisesta oluesta, vaikken jälkeenpäin tiedä, millä kielellä hän tätä informaatiota välitti.
Saan olutpullon käteeni, ja mies patistaa minua maistamaan. Pudistelen päätäni ja yritän olla nauramatta, mutta olen väkisinkin sen verran huvittunut tilanteesta, etten voi olla hymyilemättä olutpullolle kädessäni. Pelkään kuitenkin oluen vahvistavan jonkinlaista yhteyttä minun ja miehen välillä, enkä suostu ottamaan huikkaa.
Mies on pettynyt. Hänellä on pullo erittäin hyvää olutta, eikä suomalaistyttö – joka ei kotimaassaan todennäköisesti saisi tällaista olutta – suostu maistamaan. Onnistun välttämään oluen, mutta mies ei lannistu.
Saan pian käteeni lapun, jossa on hänen osoitteensa. Sitten minun tulisi antaa omani. Mies ei tahdo ymmärtää, etten aio antaa hänelle osoitettani. Hän tulkitsee, etten ymmärrä, mitä hän haluaa. Minä taas toivoisin, etten ymmärrä. Piirrän hänen lappuunsa tyhmän hymyilevän naaman. En suostu.
Mies naurahtaa hieman pettyneesti ja alkaa kaivaa uutta lappua. Palautan hänelle hänen osoitteensa ja pudistelen vakuuttavasti päätäni. Mies antaa minulle raaputetun arvan. Kiitän ja panen sen laukkuuni. Hetki ollaan hiljaa. Katson ulos ikkunasta, mutten ole tietoinen muusta kuin vieressäni istuvasta ihmisestä.
Sitten elekielellä puhuminen jatkuu. Yritän olla ymmärtämättä, kun mies kysyy, olenko naimisissa. Olo on epämukava. En tahdo olla miehen kanssa missään tekemisissä, alkaa ahdistaa. Peittelen käsiäni. Miehen mielestä hänestä ja minusta tulisi hyvä pari. ”I don’t think so”, ja tiivis katse ikkunaan. Viesti menee perille. Torjunnan jälkeen mies kuitenkin jatkaa.
Olen valmis keskustelemaan miehen kanssa mistä tahansa, kunhan hän jättää yksityisasiani rauhaan, ja sen mies ymmärtää. Alkaa suomen kielen opetteleminen: kiitos, näkemiin, hei, perhe. Hän myös haluaa opettaa minulle liettuaa, mutta muistiini ei jää yhtään sanaa. Hän ei tainnut olla ääntämiseeni täysin tyytyväinen. Motivaationi ei ehkä ollut korkealla.
Hermostun taas, kun hän haluaa oppia sanomaan ”I love you” suomeksi. Hänellä ei ole osoitettani, ja hän tietää, etten aio hänen kanssaan naimisiin. Eikö kyseinen lause kuulu lähes yleissivistykseen? Jonkin aikaa hoemme ”minä rakastan sinua”. Opettelin kai samaa liettuaksi, sillä muistan edessäni istuneen naisen hymyilleen minulle. Mies rakastaa myös Helsinkiä. Tuijottelen penkkejä. Katson ulos ikkunasta.
Ennen pysäkkiään mies oppii vielä sanomaan ”minä annan sinulle suukon”. Lähtiessään hän antaa minulle suukon poskelle, iskee silmää ja sanoo: ”Viva Finlandia!” Jään istumaan avaamaton olutpullo kädessäni.
Vaihto-oppilas on aina avarakatseinen, suvaitsevainen, kiinnostunut vieraasta kulttuurista jne. Neljän kuukauden aikana Liettuassa ymmärsin, että vaihto-oppilaana oleminen on muutakin. Osan aikaa odottaa törmäävänsä vähänkin tuttuihin kasvoihin, ja joskus toivoo, ettei kukaan tule puhumaan. Yrittää tutustua ihmisiin ja samalla suojella itseään. Yrittää ymmärtää, ettei ehkä ymmärrä mistään mitään. Saattaa joutua tilanteisiin, jotka jälkeenpäin tuntuvat hölmöiltä, mutta sillä hetkellä ei tiedä, mikä tilanteessa on outoa.
Huvittavinta kuitenkin on se, että tilanteet, joihin voi joutua yhtä hyvin Suomessakin, tuntuvat paljon hämmentävämmiltä, koska ei osaa suhteuttaa niitä vieraan maan arkeen, vaan jää pohtimaan, mikä on normaalia, mikä ei.
Kirjoittaja opiskelee graafista suunnittelua Lahden muotoiluinstituutissa. Viime keväänä hän oli opiskelijavaihdossa Kaunasin taideinstituutissa Liettuassa.
Ulla Ryynänen
