Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson ei halua, että kansalaisjärjestö parantaa maailmaa laput silmillä.
Odotan haastattelun alkua Amnesty Internationalin Suomen-päämajassa Helsingissä ja hipelöin paitoja, pinssejä sekä koruja, jotka kertovat rakkauden olevan ihmisoikeus. Kannustustavaroilla Amnestyn tukijat voivat merkata itsensä eettisyyden lähettiläiksi. Viereisen työpisteen seinälle on kiinnitetty juliste, jossa lukee ”jos näet jotain, sano jotain.”
Monet tuntevat kansalaisjärjestö Amnestyn sen raflaavista kampajoista. Niiden kuviin pelkistyy vetoomus: tämä on väärin, miksemme tee sille mitään?
Toimistohuoneensa lasiseinien takana toiminnanjohtaja Frank Johansson kokoaa parhaillaan lähivuosien toimintasuunnitelmaa maailman suurimman ihmisoikeusjärjestön Suomen-osastolle.
”Haluamme herättää huomiota, mutta kampanjoiden suhteen ei saisi olla liian ahne”, Johansson sanoo.
Amnestyn jäsenet tekevät päätöksen toimintasuunnitelmasta yhteisesti äänestämällä. Järjestön sisällä vallitsee demokratia, jonka sanomaa ja periaatteita järjestö haluaa levittää maailman jokaiseen kolkkaan.
Sananvapauden hengessä Johansson on uskaltautunut kysymään hankalia kysymyksiä luotsaamansa yhteisön jäseniltä. Miten Amnesty oikeastaan puhuu siitä, mitä se näkee?
Johansson sanoi painokkaasti ei idealle kampanjasta naisten kivittämistä vastaan. Siinä kuva isosta murikasta olisi saanut seurakseen kysymyksen: onko tämä tarpeeksi iso kivi naisen tappamiseen?
Johanssonista tärkeämpi kysymys on, kuinka paljon kivityksiä tosiasiassa tapahtuu ja kuinka iso yhteiskunnallinen ongelma kivittäminen on. Vielä tärkeämpää on selvittää, mitä naiset itse tekevät näissä maissa vastustaakseen väkivaltaa.
”Muuten annamme kuvan, että vain me voimme auttaa.”
Järjestötyössä sosiaalipornosta keskustellaan paljon, eivätkä ratkaisut ole aina helppoja. Johanssonin mielestä tylsä todellisuus on se, että sosiaaliporno tuottaa suurempia reaktioita. Siksi järjestöt vetoavat tunteikkaalla kuvastolla ja yksinkertaisilla iskulauseilla.
Tästä ja muista hyvän tekemisen kompastuskivistä Johansson haluaa herättää keskustelua, niin Amnestyn sisällä kuin yhteiskunnassakin. Keskustelun pohjaksi hän on toimittanut teoksen Hyvän tekeminen ja valta, johon on käännetty humanitarismia kritisoivia kirjoituksia. Se on ensimmäinen suomenkielinen teos, joka ottaa kantaa humanitarismin varjopuoliin.
Johansson liittyi Amnestyn jäseneksi vuonna 1983 keskellä kylmän sodan jännitteitä. Hän oli juuri keskeyttänyt palveluksensa laivastossa ja halusi aktivoitua yhteiskunnallisesti. Amnesty vetosi nuoreen toimittajaopiskelijaan kriitikkona, joka järjestönä pysytteli kylmän sodan asetelman ulkopuolella ja nojasi yleismaailmallisiin arvoihin.
Johanssonista tuli Amnestyn ensimmäinen tiedotussihteeri vuonna 1990. Silloin hän sai kerran viikossa Lontoosta viisisivuisen faksin, jonka oli tarkoitus pitää Suomen-osasto perillä maailman tapahtumista. Amnesty tiedotti ongelmista, joista juuri kukaan muu ei tiennyt.
”Tempo oli paljon hitaampi. Raportteja voitiin hioa pari kuukautta.”
Parissa vuosikymmenessä tiedon määrä on monituhatkertaistunut, ja Amnestyn rooli tiedonjulkistajana on muuttunut. Tänään maailmaa ei vaivaa tiedon puute, vaan tietoähky ja kamppailu näkökulmista. Media haluaa analyysin heti, muuten se vanhenee.
Vuonna 1996 Johanssonista tuli Amnestyn toiminnanjohtaja. Ajan poliittinen maaperä tarjosi jalansijaa järjestötoiminnalle.
”Halosen ja Haaviston ministerikaudella meidät suorastaan syleiltiin kuoliaaksi. Tuntui siltä, että kaikki on mahdollista.”
Toiminnanjohtajana entisen rivijäsenen, maailmanparantajan ja idealistin piti miettiä rahoitusta ja lobbausta. Järjestötyön harmaa skaala alkoi paljastua. Myönnytyksiä täytyi tehdä, ja halutut tulokset jäivät monesti saavuttamatta.
Kun illuusio kaikkivoipaisuudesta säröili, Johanssonin oli pakko ottaa henkisesti etäisyyttä maailmanparannustyöhön, ja hän jäi virkavapaalle.
Amnesty on kasvanut ja ammattimaistunut paljon siitä, kun Johansson liittyi mukaan 1980-luvun alussa. Samalla tukijoiden rooli on passivoitunut. Palkatut työntekijät tuottavat materiaalia, ja jäsenet lähinnä seuraavat ja osallistuvat toimistossa valmisteltuihin tapahtumiin.
Jäsenet ja varat lisääntyvät, mutta sen seurauksena järjestön täytyy yrittää löytää yhteys suureen joukkoon ihmisiä, jotka toivovat Amnestyltä monenlaisia asioita. Laajentumisen seurauksena esityslistat ovat kasvaneet, mikä vaikeuttaa tavoitteiden saavuttamista. Saman ongelman ovat Suomessa kohdanneet monet muutkin kansalaisjärjestöt.
”1990-luvulla moni järjestö alkoi kasvaa ja brändätä itseään sekä havitella lisää jäseniä.”
Nälkälapsi- ja norppakuvastot syntyivät 1990-luvun brändäystyössä. Ne vetosivat ihmisiin paremmin kuin silkat tiedonannot.
Brändäyksen jälkeen jäsenten osallistumisen motiivit muuttuivat keskenään hyvin erilaisiksi. Johanssonin mukaan ne sijoittuvat nyt akselille solidaarisuudesta sääliin. Sääli auttaa vähiten, mutta siihen suuntaan esimerkiksi julkisuuden henkilöt ovat viemässä hyvän tekemisen brändejä.
Myötätuntoa tarvitaan auttamisen motivaatioksi, mutta se peittää osallisuuden kärsimyksen syihin. Globaalissa talousjärjestelmässä osallistumme monenlaiseen epäoikeudenmukaiseen toimintaan. Hyvän tekeminen ja valta muistuttaa, että vaikka olisi eettisen järjestön jäsen, ei ole pelkkä hyvän lähettiläs.
Kirja käsittelee myös auttamiseen liittyvää narsismia ja itsepetosta. Kun hyväntekijäjärjestö toimii verkossa, osallistuminen pelkistyy helposti tykkäämiseen ja klikkaamiseen. Live 8:n kaltaiset konsertit luovat illuusion tekemisestä, vaikka niissä vain pidetään hauskaa. Johansson suhtautuu empatiatapahtumiin skeptisesti, mutta ei halua niistä kokonaan eroon.
”Meidän on pakko hyväksyä se, että läheskään kaikki ihmiset eivät halua pohtia, miten he sijoittuvat globaalin valtajärjestelmän osaksi. Emme voi kieltää ketään osallistumasta siksi, että he eivät ole niin sanottuja tosiuskovaisia.”
Amnesty tuli alun perin tunnetuksi yksittäisten vankien vapauttamiseen tähtäävästä kampanjoinnista. Nyt kampanjointiin kuuluu paljon laajempia yhteiskunnallisia ongelmia, joihin ei ole selvää ratkaisua.
Kirjassa tätä kritisoi esimerkiksi Stephen Hopgood, jonka mielestä Amnesty on laajentanut repertuaariaan liikaa kansalaisoikeuksista kaikkiin ”ihmisoikeuksiin”, kuten taloudellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. Hopgood kyseenalaistaa, ratkeaako esimerkiksi köyhyys ihmisoikeuksista puhumalla.
Johansson sanoo kuuluvansa niihin, joiden mielestä nimenomaan yksittäisten ihmisten auttamiseen pitäisi panostaa enemmän. Yksilön tai ihmisryhmän kanssa järjestö voi päästä suoraan keskusteluyhteyteen. Avun kohdetta ei uhriuteta, vaan työskennellään yhdessä selkeän päämäärän saavuttamiseksi.
Alkuaikoina, kun vankigalleria kasvoi liian suureksi, järjestö saattoi kampanjoida myös sellaisten vankien puolesta, jotka eivät tienneet pelastusoperaatiosta mitään. Johanssonin mielestä Amnesty ei voi toimia näin, vaan lähtökohtana on oltava tasavertaisuus.
Hän ei usko idealistisiin tavoitteisiin, kuten yhteiskuntien muuttamiseen ulkoa käsin.
”En usko, että voimme vaikuttaa esimerkiksi kiinalaisen yhteiskunnan muutokseen. Voimme auttaa yhtä kiinalaista, jonka toimijuuden tunnemme. Se on tehokkaampaa tai ainakin eettisempää.”
Amnesty yrittää tästä huolimatta vaikuttaa eri maiden hallituksiin ihmisoikeusasioissa. Johansson sanoo, että on jokseenkin hyödytöntä lähettää noottikirjeitä vankileireistä Pohjois-Korean valtaapitäville. Arvoa ei silti voi mitata pelkästään saavutetussa muutoksessa, vaan tehtävänä voi olla myös ihmisyyden ylläpitäjänä toimiminen.
”Ihmisinä meille tekee hyvää ilmaista, että tämä ei käy.”
Helsingin Sanomat haastatteli 15. syyskuuta Alexander Stubbia ja Heidi Hautalaa kehitys- ja kauppapolitiikasta. Haastattelussa Stubb intoili afrikkalaisten yrittäjähengestä, ja Hautala komppasi lausunnoillaan afrikkalaisten elämänasenteesta. He eivät puhu afrikkalaisista uhreina, mutta saavat pakkoyrittäjyyden kuulostamaan epäilyttävän hohdokkaalta.
Mainitsen jutusta, jolloin Johansson hymähtää huvittuneena. Hänestä Stubbin lausunnot ovat hyvä esimerkki kahden maailman välisestä ratkaisevasta erosta, josta Mark Duffield kirjoittaa teoksessa. Duffieldin mukaan länsimaissa helposti unohdetaan, että me kuulumme vakuutettuun maailmaan, jossa on mahdollisuus epäonnistua.
Stubbin hehkutus startup -yrityksistä perustuu Johanssonin mukaan vakuutetun maailman harhaan. Esimerkiksi Suomessa startup-yritys voi hyvin epäonnistua, eikä se tarkoita nälkäkuolemaa.
”Ei yhteiskuntaa rakenneta startup-yritysten varaan. Maailmanpankki ja esimerkiksi kehitysmaille tarkoitetut mikrolainat antavat sellaisen kuvan, että ongelmat ratkeavat, jos kaikki vain alkavat mikroyrittäjiksi.”
Johansson ei usko kehitykseen tai kehitysapuun, jos se tarkoittaa länsimaisen turvallisuusteknologian viemistä kehitysmaihin.
”Olemme nähneet aivan liikaa näitä valkoisia norsuja, Suomen vientiteollisuudelle kannattavia hankkeita. Joskus tulee sellainen olo, että jos ihmiset vain jätettäisiin rauhaan, he keksisivät itse parempia ratkaisuja.”
Sanonta valkoisesta norsusta on Kaakkois-Aasiasta. Siellä albiinonorsun saaminen lahjaksi hallitsijalta oli aikoinaan sekä kunnia että kirous. Suosionosoituksen merkkiä kun ei voi laittaa töihin, vaan se jää pakostakin kalliiksi lemmikiksi.
Itsekriittisellä järjestöllä on näköpiirissään loputon määrä sudenkuoppia. Amnestyllä kritiikki on toisaalta tervetullutta, mutta osa jäsenistä on jopa kehottanut johtoa palaamaan kabinettiin etsimään ratkaisuja ongelmiin, jotka vaikuttavat itse keksityiltä.
Johansson uskoo ennen muuta ruohonjuuritason toimintaan ja paikallisten kontaktien avulla vaikuttamiseen. Muuten hän etsii vastauksia yhteen ongelmaan kerrallaan. Jokapäiväisessä työssään hän sovittelee ideologian ja kuluttajien tottumusten välillä.
Idealismi on karissut, mutta motivaatio työhön on säilynyt ennallaan.
”Kamppailemme vaikeiden kysymysten kanssa. Niihin ei ole olemassa lopullisia vastauksia, mutta minusta olisi raukkamaisempaa pohtia niitä jossain tutkijakammiossa.”
Haastattelun päätteeksi Johansson epäilee, että on päästänyt suustaan sammakoita, jotka joku voi tulkita väärin.
Lasiseinän taakse ei voi piiloutua, eikä Johansson sitä haluakaan.
Frank Johansson (toim.): Hyväntekeminen & valta. Gaudeamus 2013. 286.s
_______________
Amnesty International
• Maailman suurin ihmisoikeusjärjestö.
• Sai alkunsa englantilaisen juristin Peter Benensonin artikkelista Unohdetut vangit. Hän kirjoitti 28.5.1961 The Observer -sanomalehteen kuudesta poliittisesta vangista ja haastoi lukijat tekemään puolueetonta ja rauhanomaista työtä mielipidevankien vapauttamiseksi.
• 3 miljoonaa jäsentä ja tukijaa 150 maassa.
• Suomen-osasto on perustettu vuonna 1967.
• Suomessa tukijoita on noin 40 000.
• Tekee tutkimustyötä ihmisoikeustilanteista, antaa parannussuosituksia, levittää tietoa, kampanjoi ja toimii yksittäisten ihmisten äänitorvena.
• Ei tarjoa aineellista apua, kuten tarvikkeita tai rahaa.
_______________
Sponsorin kriittiset kysymykset:
• Meneekö apu perille?
• Ehtiikö apu ajoissa?
• Päätyykö apu eniten tarvitseville?
• Miten suuri osa avusta menee hallintoon?
• Miten suuri osa avusta menee korruptioon?
Hyvät, pahat & uhrit
Länsimainen humanitarismi jakaa maailmaan kolmeen ihmisryhmään:
1. Epäihmiset, kuten diktaattorit ja kansanmurhaajat
2. Valkoiset sankarit eli länsimaiset avunantajat
3. Alaihmiset, joilta puuttuu historia ja aktiivinen rooli
Auttamisteollisuus:
• 23 miljardia euroa vuodessa maailmanlaajuisesti
• Kansalaiset, valtiot, YK, kansalaisjärjestöt ja yritykset osallistuvat
• Satojatuhansia työntekijöitä
• Ei tilivelvollinen
Näin me teemme hyvää!
• Pääosassa epäitsekäs länsimainen hyväntekijä, valkoinen t-paita, jossa järjestön logo
• Sankarillinen länsimainen asiantuntija kaukaisessa maailmankolkassa
• Katastrofin uhrit jäävät auttamisen passiivisiksi kohteiksi
• Avustamista turvaa hampaisiin asti aseistettu robocopmainen humanitarismin sotilas
• Uhreilla ei ole taustaa, asioihin ja niiden ratkaisemiseen ei liity paikallinen politiikka tai paikalliset toimijat
Auttamisen ongelmia:
• Kansainvälisesti läntinen humanitarismi hallitsee rahallisesti ja ideologisesti
• Ihmisoikeusjärjestöt eivät vastusta valtarakenteita vaan joutuvat osaksi niitä
• Auttaminen luo hallintoa, jota ei johda kukaan
• Auttamisen järjestelmä on osa läntistä maailmanhallintaa. Kehitysapu ja sotilaalliset väliintulot kietoutuvat yhteen osaksi kansainvälistä valtapolitiikkaa
• Auttajat pitävät apuaan moraalisena tekona, joka on politiikan yläpuolella
Minea Koskinen & Kimmo Jylhämö
Tiedot koostettu kirjasta Frank Johansson (toim.): Hyvän tekeminen & valta.
Minea Koskinen
