Ihmiset koristelevat raunioitunutta kyläänsä jouluvaloilla länsimaisten avustusjärjestöjen mieliksi. Eihän sen näin pitänyt mennä.

Kansainvälisten avustusjärjestöjen toiminnassa on eräs hyvin vakava ongelma.

Ne eivät vastaa tekemisistään asiakkailleen eli avun saajille, vaan rahoittajilleen, jotka ovat kaukana toisessa maassa. Avustusjärjestöt saavat rahoituksensa teollisuusmaista ja tämä rahoitus on hyvin pitkälle riippuvainen siitä kuvasta, joka mediassa esitetään järjestön toiminnasta.

Avustusjärjestön imago, sen ”brändi”, on ratkaisevan tärkeä tekijä, kun rahoittajat päättävät kenelle rahansa antaisivat. Siten avustusjärjestöillä on toiminnassaan kaksi tehtävää: auttaa ihmisiä avunsaajamaissa ja vakuuttaa ihmiset avunantajamaissa siitä, että järjestö on tehokas ja saa paljon hyvää aikaan.

Oman tehokkuuden ja hyvyyden vakuuttaminen muille on hieman kieroutuneesti tärkeämpää, sillä ilman myönteistä imagoa ei tule rahoitusta, ja ilman rahoitusta ei ole mahdollista auttaa ketään. Joten tärkeämpää kuin se, mitä järjestöt tekevät, on oikeastaan se, mitä niille rahojaan lahjoittavat luulevat niiden tekevän.

Avustusjärjestöjen brändilogiikka ohjaa avustusbisnestä kaikkialla, mutta sen merkitys korostuu tsunamin kaltaisissa mediatapahtumissa, jotka keräävät hetkessä valtavat määrät lahjoituksia, joista järjestöt keskenään kilpailevat.

Avustusjärjestöt luovat imagoaan yksinkertaistetuin viestein. Kansainvälisen kehitys- ja humanitäärisen avun kaltainen toiminta on aina monisäikeinen asia, joka herättää paljon kysymyksiä esimerkiksi niiden vaikutuksesta paikallisiin rakenteisiin ja avustusriippuvuuden syntyyn. Tällaiset akateemiset pohdinnat pitää tosin jättää pois rahankeräämiskampanjoista.

Järjestöt ovat monesti itse hyvin tietoisia toimintaansa liittyvästä problematiikasta, mutta julkisuudessa niiden täytyy esittää yksinkertaistettuja viestejä. Tämän voi nähdä välttämättömänä pahana, jotta saisi paljon hyvää aikaiseksi. Toisaalta kyse on valehtelusta, sellaisen esittämisestä totena, mikä ei ole totta.

Näin ajaudutaan eettisesti arveluttavalle harmaalle alueelle, ja välillä mennään vielä pidemmälle, tilanteisiin, joissa ”avustus” on selvästi vain törkeää avustettavien hyväksikäyttöä. Näistä tilanteista haluan antaa muutamia kuvauksia.

Ensimmäinen esimerkkini koskee erästä tsunamin täydellisesti tuhoamaa koulua Thotagamuan kylässä Sri Lankassa.

Päivänä, jona saavuin kyseiseen kylään, näin että Yhdysvaltain hallituksen alainen USAID oli järjestänyt koululle avustusnäytöksen, jota yhdysvaltalainen uutisryhmä kuvasi.

Näytökseen USAID oli palkannut kymmeniä paikallisia, teini-ikäisiä nuoria. Nämä kaikki he olivat pukeneet USAID T-paitoihin ja lippalakkeihin ja muodostaneet heistä jonon, jossa tiilet siirtyivät raunioista kädestä käteen siistiin pinoon hieman syrjemmälle. Toiminta oli kieltämättä hyvin tehokkaan näköistä ja kaikilla näytti olevan mukavaa, ja tätä kaikkea uutisryhmä kuvasi. He kuvasivat vielä amerikkalaista miestä lapsien ympäröimänä ja sitten kaikki lähtivät kotiin.

Seuraavana päivänä paikallisessakin sanomalehdessä oli juttu kyseisestä tapahtumasta, kuvia ja kertomus, kuinka USAID auttaa yhdessä paikallisten kanssa. Mutta seuraavana päivänä koululla ei näkynyt enää ketään töissä. Eikä kukaan tullut sitä seuraavana eikä sitäkään seuraavana päivänä.

Kolmeen viikkoon avustusnäytöksen jälkeen koululla ei tapahtunut mitään, lasten parissa tunnissa kasaama pieni tiilikasa vain seisoi siellä raunioiden keskellä ihan yksin.

Sitten amerikkalaiset tulivat takaisin, mutta tällä kertaa tuli merijalkaväen pioneerikomppania, joka matkallaan Irakiin pysähtyi Sri Lankaan kuukaudeksi humanitäärisiin tehtäviin. Pioneerit tulivat samaiselle koululle puskutraktorein ja kuorma-autoin. Thotagamuan asukkaiden kauhuksi he alkoivat jyrätä koko suurta rauniokasaa maan tasalle ja kuljettaa tiilimurskaa kuorma-autoilla jonnekin pois.

Tämä herätti suurta närkästystä ihmisissä, koska he aikoivat kierrättää tiilet irrottamalla ja puhdistamalla ne yksi kerrallaan ja käyttämällä ne sitten uuden talon rakentamiseen tai vanhan korjaamiseen. Ja nyt ymmärtämättömät amerikkalaiset tulivat isojen koneidensa kanssa ja tuhosivat kaiken.

Ihmiset pitivät hätäkokouksia ja miettivät keinoja, joilla amerikkalaiset saataisiin pysäytettyä. Minäkin yritin puhua sotilaille, mutta vastuussa oleva kersantti vain sanoi minulle: ”I have orders to demolish this area. There is nothing I can do about it.”

Mikään ei auttanut. Viikon päästä paikka oli tasainen kuin parkkipaikka, kaikki tiilet makasivat jossain merenpohjassa ja merijalkaväki jatkoi matkaansa Irakiin.

Totta kai on ymmärrettävää, että USAID niin kuin kaikki muutkin avustajat haluavat välittää hyvin positiivisen kuvan omasta työstään, eikä jokin pienimuotoinen avustusnäytös sinänsä olisi mielestäni täysin tuomittava, mutta tämän koulun tapauksessa julkisuudessa esitetyn kuvan ja todellisuuden välillä on niin jyrkkä ristiriita, ettei sitä voi puolustella.

USAID tosin oikeasti palkkasi suuret joukot paikallisia ihmisiä raivaus- ja siivoustöihin tuhoalueilla, mutta jos julkisuudessa olisi esitetty kuvia näistä ihmisistä – joista suurin osa näytti yleensä olevan nukkumassa – viesti ei olisi ollut läheskään yhtä vakuuttava.

Toinen esimerkkini koskee yhdysvaltalaisen Mercy Corps -avustusjärjestön työtä Arugam Bayn kaupungissa maan itärannikolla. Kaupunki kärsi tsunamissa erittäin pahoin; melkein kaikki talot tuhoutuivat tai vaurioituivat, ainoastaan isot hotellit olivat säilyneet ehjinä.

Kuolleisuudesta minulla ei ole tarkkoja lukuja, mutta arvioisin sen olleen yli 50 prosenttia. Ollessani kaupungissa tsunamista oli kulunut jo noin neljä kuukautta. Jälleenrakennus siihen mennessä oli ollut erittäin vähäistä, joitakin väliaikaistaloja oli rakennettu, ja unhcr toimitti kaupungin asukkaille vettä ja ruokaa, mutta esimerkiksi kaupungin pääkadulla lojuvia romuttuneita autoja ja busseja ei ollut siirretty.

Kaupungin asukkaat, ne harvat jotka olivat selvinneet tsunamista, vaikuttivat vakavasti traumatisoituneilta ja apatiaan vaipuneilta. Tässä tilanteessa uskonnollinen Mercy Corps saapui kaupunkiin. Järjestö kutsui kaikki kaupungin yrittäjät suureen kokoukseen.

Kokouksessa kerrottiin mahdollisuudesta osallistua palkattuun ”jälleenrakennuskoulutukseen” toisella paikkakunnalla. Lisäksi kaikille kaupungin yrittäjille jaettiin värikkäät jouluvalot. Siis ei rahaa tai rakennustarvikkeita, vaan värikkäät jouluvalot.

Kyselin muilta kaupungissa toimivilta avustajilta tästä ”jälleenrakennuskoulutuksesta”, ja he kertoivat, että sen tarkoituksena on opettaa paikallisille ihmisille englantia, jotta he osaavat antaa haastatteluja kahden viikon päästä saapuvalle yhdysvaltalaiselle tv-ryhmälle, joka tulee tekemään juttua Mercy Corpsin työstä.

Jouluvalot jaettiin samaa tarkoitusta varten. Ajatuksena oli, että kaikki kaupungin yrittäjät koristelevat liikkeensä jouluvaloilla, ja kun tv-ryhmä on kaupungissa, kaikki sytyttävät ne samaan aikaan illan pimeydessä. Sillä mikä voisi olla iloisempi kuva kuin kaikkialle pimeyteen syttyvät värikkäät valot? Mikä voisi selvemmin viestiä elämän palautumisesta kaupunkiin? Ei ainakaan mikään päivänvalossa kuvattu pätkä kaupungin lohduttomasta todellisuudesta.

En ollut seuraamassa Mercy Corpsin järjestämää kielikurssia, mutta ilkeä aavistus kertoo, että ehkä siellä opetettu englanti saattoi olla vähän yksipuolista ja tarkoitushakuista.

Varmasti Mercy Corps auttoi ihmisiä Arugam Bayssä, ja ehkä heidän järjestämällään näytöksellä kerättiin runsaasti varoja, joilla voitiin auttaa useampia ihmisiä kuin olisi voitu ilman tätä näytöstä.

Mutta kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat kärsineet paljon, koristelemassa raunioitaan jouluvaloilla ja opettelemassa maksusta kehumaan Mercy Corpsia englanniksi, mieleeni tulee vain yksi ajatus: Ei tämän kuuluisi mennä näin.

Kuinka moni meistä on lukenut kuvauksia yllämainittujen kaltaisista tapauksista? Ei varmasti kukaan. Jo siitä voi päätellä, kenen ääni pääsee kuuluviin ja kenen ei. Tämä on eräs haavoittuvuuden muoto: äänen puuttuminen.

USAIDin kaltainen suuren luokan avustusjärjestö voi helposti esittää valheellisia kuvia globaalissa mediassa ja saada viestinsä hetkessä miljooniin koteihin, mutta vaikka tsunamin uhrit yrittivät kaikkensa, jotta heidän tiiliään ei vietäisi pois, he eivät saaneet ääntään edes pioneerikersantin esimiehen kuuluviin.

Niin kauan kuin autettavien ääni säilyy näin heikkona, avustajat voivat vapaasti käyttää heitä hyväkseen medianäytöksissään, auttaa heitä huonosti ja laiminlyödä heitä.

Kirjoittaja valmistelee gradua Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella. Hän meni kymmenen päivää ennen tsunamia Sri Lankaan yliopiston järjestämään työharjoitteluun.

Ville Iivarinen