Nelivuotias teippaa piirustuksensa sanomalehdeksi ja lukee ääneen: On niin kurja olla aikuinen.

Nelivuotias teippaa piirustuksensa sanomalehdeksi ja lukee ääneen:

On niin kurja olla aikuinen. Olisi mieli olla lapsi aina. Tai apina. Ja kiipeä puuhun. Ja olla isä-apina tai lapsi-apina tai äiti-apina, niin saisi syödä paljon banaaneja.

Äiti levittää ison sanomalehden keittiön pöydälle, roiskuttaa maitokahvia puserolleen ja silmäilee uutisten aiheet: työttömyys kasvaa, irtisanomiset jatkuvat, päiväkoteja suljetaan, verotus kevenee. Mies paleltui metsässä kuoliaaksi. Kukaan ei halua kodittomien asuntolaa naapurikseen.

Lehden sivut tahrivat äidin sormet. Mutta toivottomuus on painomustetta haaleampaa, joten äiti ei huomaa sitä. Pitkin päivää hän tulee vain ihmettelemään, miksi kaikki mihin tarttuu tuntuu niin turhalta.

Nelivuotiaan jäljiltä lattialla on teipinpaloja ja paperinsilppua. Ne tarttuvat äidin sukkiin hänen rynnätessään kiskaisemaan sakset konttausikäisen kuopuksen käsistä. Ja jostain tarttuu äidin suuhun niin pahanmakuisia, piikikkäitä sanoja, että ne pitää saman tien sylkeä suoraan lasten päälle.

Radiossa on joku laulanut koko aamun aina uudella äänellä siitä, miten ikävä hänellä on sitä toista. Sitä sinua. Laulun kaipuu roikkuu äidin hihansuussa kuin ruma karvaton koiranpentu. Äiti kieltäytyy katsomasta siihen päin, vaikka hyvin tietää, ettei se lähde ravistelemalla irti.

Sitten, ilman varoitusta, kello on taas jo ollaan myöhässä.

Lapset kuuntelevat, kuinka kiire alkaa siristä äidin hiuksissa, koko sokeitten loiseläinten parvi. Tukanrajasta ne takertuvat silmäripsiin ja sumentavat katseen. Saavat äidin tempoilemaan tahmeiden siiveniskujensa tahtiin. Ja aivan eri rytmissä kuin missä haalari ja talvisaappaat haluavat kiivetä nelivuotiaan ylle.

Matka päiväkotiin on pimeän aikaan pidempi kuin muulloin. Katulampuista valuu ympäristöön kylmää ilmaa. Kun puissa ei ole lehtiä, näkyy paremmin, missä on hyvät kiipeilyoksat. Mutta äiti ei ehdi pysähtyä katsomaan. Karhut, sanoo nelivuotias, nukkuu koko talven. Ne makaa pesässä peiton alla silleen toisiaan halien, niin niillä on lämmin. Niin, sanoo äiti, niin. Äidin ääni on asemalta lähtevän lähijunan ääni. Äiti kävelee koko ajan nopeammin, eikä silti saa edessään pyörivää ajatusta kiinni.

Kaupan edessä iltapäivälehtien lööpit kertovat, kuinka Raiskaaja selvisi ehdollisella, Pikkutyttö katosi, Prinsessa rakastui ja Laulaja löi. Keltaisten paperien sumusireenit sekoittuvat liikenteen meteliin. Suojatien kohdalla yksikään auto ei hidasta. Rattaissa istuva pikkuveli saa loskaista lunta kasvoilleen.

Äidillä soi puhelin taskussa. Sitä esiin kaivaessa häneltä putoaa hansikas ja bussin matkakortti jalkakäytävän kuraan.

Niinpä vain lapset näkevät, kuinka ruokakaupan katolla virnistelevä apina kohoaa hitaasti siivilleen. Hilpeää vauhtia se lentää kohti jalkapallokenttää ja sen takana aukeavaa metsää.

Saara Cantell, saara.cantell@kolumbus.fi