Marinehin tapauksessa julkisuus tepsi. Viranomaiset tekivät korjausliikkeen. Silti ei tee mieli juhlia.
Marinehin tapauksessa julkisuus tepsi. Viranomaiset tekivät korjausliikkeen. Silti ei tee mieli juhlia.
Säilöönottokeskuksia olisi rehellisintä kutsua suoraan vankiloiksi. Niissä viruu joka vuosi kymmeniä tai satoja Marineheja, joista useimmilla ei ole kontaktia ulkomaailmaan. Metsälässä metsänpuoleiset ikkunatkin on maalattu umpeen, koska pelättiin, että vangit voivat painaa lasia vasten avunpyyntöjä ohikulkijoiden nähtäviksi.
Joidenkin kohdalle osuu arpajaisvoitto. Heillä on suomalaisia tuttuja, joilla on vaikutusvaltaa – kuten nyt vaikka Marinehin Unifem-ystävät. Suomalaisten kontaktien kautta käännytettävän tarina päätyy median tietoon. Media tarttuu tarinaan, jos tarttuu, sitä todennäköisemmin, mitä helpommin tapaus on myytävissä lukijalle.
Marinehilla sattui olemaan joukko myyviä ominaisuuksia. Hän on nuori, reipas ja ystävystyy helposti. Unifemin kautta löytyneet suomalaisystävät ovat määrätietoisia, fiksuja ja oikeudentuntoisia. Kunniaväkivalta on poliittisesti painava kysymys, ja naisen lähettäminen julkisesti Iraniin surmattavaksi olisi valtava häpeätahra Suomelle. Huomion myötä Suomen viranomaisten oli pakko muuttaa päätöstään.
Jokaista Marinehia kohti Suomen säilöönottokeskuksissa odottaa kymmenittäin epäonnisempia turvapaikanhakijoita. Aivan kuten Marinehia, myös monia heistä odottaa kotimaassaan kauhea kohtalo. Mutta he eivät ehkä ole nuoria ja reippaita. Heillä ei ole vaikutusvaltaisia ja määrätietoisia suomalaisystäviä. Heidän tarinansa eivät osu Suomelle poliittisesti arkoihin paikkoihin. Heidän tarinansa eivät päädy toimittajille asti, tai jos päätyvät, ne eivät kiinnosta.
Sitä paitsi Marinehin kohtalo Suomessa on, onnenpotkuista huolimatta, järkyttävä. Tie pidätyssellistä Metsälään ja lopulta väliaikaiseen turvaan musersi nuoren naisen. Käännytyksen täytäntöönpanokiellon kanssa vetkuteltiin viime hetkeen asti, jolloin Marineh oli jo joutunut valmistautumaan pahimpaan eikä peloltaan pysynyt jaloillaan.
Metsälän selli oli kuolemanselli, matka Helsinki-Vantaan lentokentälle olisi ollut se Lars von Trierin Dancer in the Darkista tuttu 107 askelen matka hirttolavalle. Päätöksen pyörtäminen viime hetkellä oli valeteloitus. En tiedä, toipuuko Marineh ikinä.
Peruessaan Marinehin käännytyksen Helsingin hallinto-oikeus sai tilaisuuden esittää julkisesti, miten suomalainen järjestelmä korjaa virheitään. Lehtien lukijoita järkyttänyt tarina sai onnellisen lopun.
Me toimittajat emme saa joutua tähän rooliin. Meidän tehtävämme ei ole kurkistaa säilöönottokeskusten epätoivoisiin ihmismassoihin, poimia sieltä pelastettavia yksilöitä ja tuomita loppuja pimeyteen. Ei tuottaa näitä yksittäisiä onnellisia loppuja, jotka auttavat maalaamaan umpeen ne viimeisetkin ikkunat, joiden kautta julkisuusarpajaisissa hävinneet voisivat pyytää apua.
Kyse ei nyt ole siitä, kuinka monta turvapaikkaa Suomen tulisi myöntää tai mihin hakijat sijoitetaan. Kyse on oikeusvaltion perusperiaatteista.
Järjestelmä ei voi ulkoistaa läpinäkyvyyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita toimittajien huoleksi, sillä toimittaja ei ole hyvä byrokraatti, joka käsittelisi kaikki tapaukset tasapuolisesti ja säntillisesti. Sen sijaan ulkomaalaishallinnon täytyy perustella maahanmuuttajia koskevat päätöksensä ymmärrettävästi ja sallia niiden haastaminen. Ja se puolustusasianajajan homma – se ei kuulu journalisteille, vaan asianajajille, jotka tuntevat tapaukset ja ottavat ne tosissaan.
Hanna Nikkanen
