On kaksi poliittista kysymystä, joiden ympäriltä olen saanut kaikkein hirveintä vihapalautetta. Toinen niistä on maahanmuutto, toinen tasa-arvoinen avioliittolaki.

Kerran jopa pohdin Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksessa, jätänkö maahanmuuttoa koskevan vastapuheenvuoron pitämättä, koska siitä seuraa jälleen ryöppy törkyä sähköpostiin.

Epäröinti kesti onneksi vain sekunnin sadasosan. Pidin puheenvuoroni.

Ylen tuoreen tutkimuksen mukaan neljännes suomalaisista kokee, ettei uskalla kertoa ajatuksiaan yhteiskunnallisista asioista muiden reaktioiden pelossa. 60 prosenttia kokee, että kotimainen keskustelukulttuuri on kehittynyt huonompaan suuntaan.

Tällaiseen uutiseen on suhtauduttava vakavasti. Jos pelko estää meitä osallistumasta yhteiskunnalliseen keskusteluun, miten käy demokratian?

Demokratiaa ei ole ilman avointa keskustelua.

Avoin keskustelu ja sananvapaus eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että voi sanoa ihan mitä vain. Joiltakin menevät röyhkeys ja rohkeus sekaisin. Loukkaava, sopimaton puhe ei ole rohkeaa, se on vain röyhkeää ja moukkamaista.

Ja yksi asia on mielestäni harvinaisen selvä: sananvapauteen vetoaminen demokratian alas ajamiseksi tai jonkin kansanryhmän solvaamisen oikeutukseksi on sananvapauden väärinkäyttöä.

Sananvapaus tuo mukanaan vastuun omista sanoista, ja poliitikoilla tuo vastuu on erityisen suuri.

Keskustelukulttuurin huonontumisesta syytetään usein sosiaalista mediaa. Ja totta, Twitter ja siellä vöyhkääminen eivät ole ihmiskunnan kirkkaimpia hetkiä.

Mutta on tärkeä muistaa, että sopimattomalla, syrjivällä puheella ja vihapuheella tavoitellaan usein poliittista valtaa. Esimerkiksi Puolassa vaaleja on käyty pitkään seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan vihapuheen avulla.

Marraskuussa unkarilainen kulttuuripoliitikko vertasi monikulttuurista Eurooppaa kaasukammioon. Hän totesi pääministeri Orbánin hallintoa tukevalla uutissivustolla, että puolalaiset ja unkarilaiset ovat uusia juutalaisia, joita EU:n ”liberaali-arjalaiset” yrittävät sulkea ulkopuolelle.

Syrjivä puhe ja vihapuhe eivät ole vain töräytyksiä. Ne ovat vallankäyttöä, ja ne vievät meitä kauemmas rakentavasta yhteiskunnallisesta keskustelusta, jota tarvitsemme nyt enemmän kuin koskaan.