Maatalous on EU:n lobatuimpia aloja, ja sen suurimmat lobbarit ovat myös erittäin vaikutusvaltaisia. Yhteensä maataloustuet muodostavat jopa kolmanneksen EU:n budjetista.
Samaan aikaan maatalous on myös merkittävä kasvihuonekaasupäästöjen lähde, ja yksipuolinen viljely ja torjunta-aineiden käyttö ovat merkittäviä syitä luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen. Siksi maataloustukijärjestelmä kaipaa kipeästi uusia kestävyysratkaisuja.
Ongelmana on, että nykyinen tukijärjestelmä ei kannusta kestäviin ratkaisuihin, tuota päästövähennyksiä tai turvaa luonnon monimuotoisuutta. Tukijärjestelmä on rakennettu hyödyttämään suuria tiloja, mikä ei palvele Suomen perhetiloja tai pientuottajia.
Tukien tulisi kannustaa ja palkita kestäviin viljelytekniikkoihin siirtymisestä. Näin peltomme voidaan muuttaa päästölähteistä hiilinieluiksi ilman, että ruoantuotanto kärsii. Tuottajat kamppailevat toimeentulonsa kanssa, eikä toimimattomasta tukijärjestelmästä ole avuksi. Miten viljelijät edes voisivat tehdä ilmastotekoja, jos tukea siihen ei ole tarjolla?
Alalla pyörivät lobbarit tekevät kuitenkin kaikkensa, ettei mikään muuttuisi. Saavutetuista eduista ei haluta luopua edes ilmastokriisin uhan alla.
Jotain muutosvastarinnasta kertoo esimerkiksi se, että parlamentissa on tällä kaudella jouduttu äänestämään siitä, saako kasvimaitoa sanoa maidoksi tai vegehampurilaista hampurilaiseksi. Torppaamalla kasviproteiinien pääsyn markkinoille lihalobbarit pyrkivät pitämään kiinni vanhasta ansaintalogiikastaan, eikä kuluttaja saa mahdollisuutta tehdä kestävää valintaa.
Tässä asiassa EU:n politiikka on epäloogista ja ristiriitaista. Olemme sopineet luontokadon pysäyttämisestä ja vaadimme jäsenmailta tekoja luonnon ennallistamiseksi, mutta samaan aikaan käytämme lähes kolmanneksen budjetistamme tavalla, joka toimii vastoin näitä tavoitteita.
Viljelijät kyllä osaavat ja haluavat tehdä ilmastotekoja. Tämä on tosiasia, joka myös lobbareiden on hyväksyttävä: maataloustukien prioriteetit ovat muutettava hyväksi niin ilmaston kuin viljelijänkin kannalta.