28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli
Danny Boyle, Alex Garland
Elokuvateattereissa 30.1.
★★★★★
Odotukset 28 vuotta myöhemmin -jatko-osalle Luutemppeli olivat kovat. Vuoden 2025 ensiosa on esteettisesti kunnianhimoinen ja todella omaperäinen genre-elokuva, joka kääntää asetelman tartunnan saaneita zombimaisia olentoja vastaan taistelemisesta hyväksyväksi yhteiseloksi heidän rinnallaan.
Nia DaCostan ohjaama Luutemppeli rakentuu elementeistä, joihin edellisessä filmissä jäätiin: tohtori Ian Kelsonin rakkaudella pystyttämästä kuoleman monumentista ja Kellopeliappelsiinin mieleen tuovasta nuorisojengistä. Jimmyiksi itseään kutsuvat saatananpalvojat paljastuvat juuri niin julmiksi kuin kuvitella saattaa ja vähän yli. Väkivalta esitetään väkivaltana, ja se on armottoman brutaalia, liian vastenmielistä.
Jimmyjen kiduttaessa maatalon asukkaita, joilla ei näytä juonen kannalta olevan itsenäistä merkitystä (toistaiseksi ainakaan), Kelson luo yhteyttä Samsoniksi nimeämänsä alfan, eli tartunnan saaneiden lauman johtajan, kanssa. Tuttavuus johtaa mullistavaan löydökseen, mutta raivon maailmassa eletään hetkessä. Ei ole kuin tässä ja nyt. Siinä on jotain riemastuttavaa.
Tarinalinjat tuodaan yhteen tavalla, joka on samalla looginen mutta myös aivan älyvapaa.
Elokuvassa on muutoinkin kummaa, yhtä aikaa vakavaa ja posketonta huumoria. Toisessa yhteydessä se pakottaisi katsomaan teosta ironian läpi, mutta Luutemppeli on yhtä vilpitön kuin hahmonsa: hirviön kanssa tanssiva Kelson (Ralph Fiennes), Jimmyjen johtaja sir Jimmy Crystal (Jack O’Connell), joka aidosti uskoo olevansa Paholaisen poika, ja tietysti Samson (Chi Lewis-Parry), joka ei muuta halua kuin vähän rauhaa (ja repiä irti päitä selkärankoineen). Henkilöhahmoista ei kerrota psykologisella tasolla, mutta ihmismielen psykologiaa luodataan yleisesti: projektio johtaa meitä harhaan.
On ylitetty raja, jonka jälkeen ei enää voi odottaa ihmeenomaista pelastusta.
Kenties elokuvan omintakeisen luonteen ja tosivärin sinetöi se, että niin ohjaaja ja käsikirjoittaja (Alex Garland) kuin Fiennes itsekin tuntuvat uskovan niin täydellisesti hänen esittämäänsä hahmoon. Kaikessa arkkityyppisyydessään Kelson on kepeä, raikas ja ennakoimaton(!) henkilöhahmo. Hänessä on kaikki se, mikä ihmisyydessä on hyvää.
Sitä todella tarvitaankin. Kauhuelokuvissa kauheinta ei ole toisten, hirviöiden, aiheuttama kuolema, vaan se pahuus, mitä ihmiset harjoittavat, tarkoituksella ja tahallaan. Luutemppeli ei näytä lajistamme imartelevaa kuvaa. Emmekä toki sitä ansaitsekaan. Elokuvan yhteiskunnallisuus tuntuu näinä lopun aikoina enemmän kuin allegoriselta. On ylitetty raja, jonka jälkeen ei enää voi odottaa ihmeenomaista pelastusta. Se johtaa joko epätoivoiseen selviytymiseen, valtahoureiseen proaktiiviseen hulluuteen tai riittävään sopeutumiseen, uuteen alkuun. Jos ymmärtää kuolevansa, muistaa ehkä elää.
Elokuva tulee painajaisiin, kuten pahojen asioiden kuuluu tullakin.
Luutemppeli ottaa tosissaan jonkin ihmistä korkeamman olemassaolon mahdollisuuden, mutta näyttää samalla, miten väärin sellaisen ideaa voi käyttää. Hahmoilla on omat rituaalinsa ja oma epä/pyhänsä, he elävät maassa kaikkine maallisine asioineen, kuten lihojen luista irrottamisineen, mutta samalla he tavoittelevat jotain ylevää.
Samanlainen inhimillinen mittakaava näkyy elokuvan musiikissa. Hildur Guðnadóttirin säveltämä musiikki ei saa vastaavaa tilaa kuin kerronnan ulkoinen musiikki 28-sarjan aiemmissa osissa. Sen sijaan kerronnan sisäinen musiikki on huomattavassa roolissa. Ja jälleen katsoja saa hihkaista yllätyksestä. Ehkä jopa vähän liikuttua.
Luutemppeli on elokuva, joka tulee painajaisiin. Niin pahojen asioiden kuuluu tullakin. Elokuvassa ne ovat sentään fiktiota, ja Luutemppeli on kyllä painajaisten arvoinen. Se on filosofinen teos, joka näyttää todellisen pyhyyden piilevän elämän syklissä, jokaisen elollisen omassa luutemppelissä. Elon ulkopuolelta tuodut keksityt jumaluudet saastaavat ihmisyyden.
