Night Visions -elokuvafestivaalilla ovat saaneet Suomen ensi-iltansa muun muassa Boong Joon-hon Parasite (2019), Julia Ducournaun Titane (2021) ja Luca Guadagninon Bones and All (2022). Maailman ensi-iltansa mainitut teokset ovat saaneet arvostetuilla Cannesin ja Venetsian elokuvajuhlilla, ja ne ovat pokanneet palkintoja Kultaisesta palmusta parhaan elokuvan Oscariin.
Night Visionsissa nämä näkemykselliset taide-elokuvat ovat mahtuneet samaan ohjelmistoon kuin esimerkiksi Nightmare on Elm Street 2 (1985), New York Ninja (2022) ja Deadstream (2022).
Vuodesta 1997 pyörinyt Night Visions tunnetaan kuitenkin edelleen eritoten fantasia-, kauhu-, scifi- ja toimintaelokuvien juhlana.
”Mielikuva Night Visionsista kauhuelokuvafestivaalina on juurtunut osalle yleisöstä selkärankaan niin vahvasti, että jo toistakymmentä vuotta varsin järjestelmällisesti jatkuneen profiilin laajentumisen kommunikointi on yhä yksi festivaalin keskeisistä haasteista”, festivaalijohtaja Mikko Aromaa kertoo.
Hänen mukaansa ohjelmistoa on laajennettu osittain sen takia, että festivaali saisi kasvatettua yleisöpohjaansa.
”Mutta varmasti laajentaminen liittyy myös siihen, että festivaalityöryhmän makutottumukset ovat kehittyneet vuosien varrella.”
Toisaalta samaan aikaan kauhu on uinut entistä enemmän myös taide-elokuvien kentälle. Viimeisen vuosikymmenen aikana on puhuttu jopa arthouse horrorista tai elevated horrorista eli ”kohotetusta kauhusta” – termi, jota Aromaa vieroksuu.
”Genre-elokuvan laajentuminen vahvemmin myös arthousen puolelle on kuitenkin omalla laillaan helpottanut meidän elämää. Meillä on tahtotila näkyä yhä vahvemmin laaja-alaisena festivaalina eikä vain marginaaliharrastajien leikkikenttänä.”
Night Visions kisaakin nykyään osittain samoista elokuvista kuin esimerkiksi helsinkiläinen festivaali Rakkautta & Anarkiaa. Aromaa ei ole kuitenkaan huolissaan tapahtumansa omaleimaisen profiilin latistumisesta.
”Tietenkin meidän täytyy pitää entistä enemmän tuntosarvet ulkona ohjelmistosuunnittelun suhteen. En kuitenkaan näe, että Night Visionsin aiempaa laajempi profiili mitenkään riitelisi muiden tapahtumien kanssa.”
Night Visions Helsingissä 19.–23.11. ja Turussa 28.–30.11.
Festivaalitärppejä
Ice Tower
Ranskalaisen auteurin Lucile Hadzihalilovicin uusin elokuva sai viisi tähteä sanomalehti Guardianilta ja Hopeisen karhun Berliinin elokuvajuhlilta. Se henkii Citizen Kanen (1941) peilipitoista itseriittoisuutta, Mustan narsissin (1947) teatraalista psykodraamaa ja Sils Marian pilvien (2014) kuvausta elokuvatähden ja alaisen suhteesta.
Clara Pacini on kasvattiperheestä karkaava teini 1960-luvun lopun ranskalaisella vuoristoseudulla. Hän asettuu asumaan Lumikuningatar-elokuvan lavasteisiin ja kiinnittyy sen pääosanäyttelijään, Marion Cotillardin esittämään elokuvatähteen, joka on yhtä kylmä kuin roolihahmonsa.
Hienon draaman pinta on tekolumen ja jään peittämä, mutta sen sisus roihuaa intohimoa ja kaipausta.
Bulk
Brittitekijä Ben Wheatleyn veikeä scifielokuva näyttää siltä kuin Jean-Luc Godardille olisi annettu iPhone, pienoismalleja sekä jännärikäsikirjoitus, jonka sivut ovat sekaisin. Bulk vie eräänlaisen tarinakoneen sisälle. Kolme hahmoa (Sam Riley, Alexandra Maria Lara ja Noah George Taylor) yrittää löytää totuutta sen rattaista. ”Tarina voi kulkea vain eteenpäin”, yksi heistä valehtelee.
Enimmäkseen mustavalkoinen elokuva repii perinteisen tarinarakenteen rikki niin muodon kuin sisällön tasolla. Oudot metatasot asettuvat toistensa päälle, genrerepeämät seuraavat toisiaan, ja Wheatley iskee silmää minkä ehtii.
Holofiction
Muistamme toisen maailmansodan ja holokaustin. Muistomme ovat tosin muodostuneet elokuvateattereiden hämärissä. Ne ovat elokuvantekijöiden rakentamia.
Puolalais-saksalainen ohjaaja Michal Kosakowski leikkaa ja limittää yhteen otteita holokaustia käsittelevistä ja sivuavista elokuvista. Pätkissä ovat edustettuina tunnelmat Rooma avoin kaupunki -draamasta (1945) Blues Brothersiin (1980). Hyytävä dokumentti tekee näkyväksi tämän historiankirjoituksen toistuvat rakenteet: kirjaroviot, täyteen ahdetut junat, natsiupseereiden kylmät hymyt ja keskitysleirivankien raidalliset asut.
Kosakowski lähestyy aihettaan niin taiteilijan kuin tieteilijän otteella. Holofictionin viimeiseen varttiin sisältyy pitkä lähdeluettelo.
Keep Quiet
Festareilla on edelleen niitä perinteisempiä genre-elokuviakin. Sellaista edustaa Vincent Grashaw’n ohjaama suoraviivainen jännäri.
Yhdysvaltalainen Keep Quiet on lajissaan kelpo teos. Reservaattiin sijoittuva elokuva seuraa kokenutta poliisia (Lou Diamond Phillips), jolle yhteisön selviäminen on sääntöjä tärkeämpää. Hän saa parikseen uuden kokelaan (Dana Namerode), jolla sääntökirja taas on tuoreessa muistissa.
Jengikuvaus limittyy reservaatin alkuperäisväestöä repiviin teemoihin. Jengit tarjoavat yhteisön ja huumeet elinkeinon, kun muuta ei ole tarjolla.
