Jouko Turkka (1942–2016) oli teatterin uudistaja, opettaja ja kulttuurisotien käynnistäjä, jonka perinnöstä riittää ammennettavaa vielä vuonna 2025 kolmenkin kirjan verran.
Monialaisesti historian äärellä aiemmin hääränneen Kai Häggmannin Pahansisuinen käy läpi kohteensa elämänkaaren sen suurempia yllätyksiä löytämättä. Sattuvasti paikallistuu, miten Turkka jo Joensuun kaupunginteatteria johtaessaan (1968–1972) rakensi itse tieten tahtoen konfliktia julkisuuden kautta. Sama jakso paljastaa, miten koko uransa ajan konservatiivien hampaisiin joutunut Turkka oli jo Joensuun kautensa lyhyen puoluevasemmistolaisuuden kokeilun jälkeen irtaantunut teatterimaailman vasemmistolaisuudesta.
Turkka ei tosiaan ollut kollektivisti sen enempää poliittisesti, esteettisiltä ihanteiltaan kuin yksityisessä elämässäänkään.
Viimeksi kriitikko Jukka Kajavan (Siltala 2023) elämäkerran tehneen Hannu Harjun Turkka-teos kertoo saman tarinan suunnilleen samalta etäisyydeltä kuin Häggman. Harju pohtii silti syvällisemmin esimerkiksi Turkan neromyyttiä ja sitä, kuinka tämä näyttää jääneen itse rakentamansa toksisen myytin vangiksi. Samalla Harju määrittelee, miten Turkan ansio suomalaisen teatterin kannalta liittyy – simultaanisen näyttämöllistämisen kehittämisen ohella – siihen, että hänen kehollinen lähestymistapansa loi meillä yhteyden aiemmin sivussa olleisiin artaudilaiseen ja grotowskilaiseen teatteriperinteeseen.
Häggman ja Harju eivät kumpikaan peittele Turkan nais- ja homofobisia ylilyöntejä. Eivätkä sitäkään, että vaikka Turkka opettajana sai hyviä taiteellisia tuloksia aikaan, hänen pedagogiansa, jossa maneereita ja tunnekontrollia karsittiin fyysisen ja henkisen rääkkäyksen kautta toteutetulla itsetunnon hajottamisella, oli yksiselitteisesti vastuutonta.
Tietokirjojen rinnalla hedelmällisen täydentävä kokemus on parikymppisenä opiskelijana Turkan assistenttina 2000-luvun taitteessa toimineen Tiina Raudaskosken autofiktiivinen romaani Ilmiantaja. Se ajoittuu keskelle KOM-teatterin Osta pientä ihmistä -näytelmän harjoitteluprosessia, joka päättyi koko näytelmän peruuttamiseen vain pari viikkoa ennen ensi-iltaa.
Vaikka teoksen lähietäisyys ohjaajaan ja muihin tunnistettaviin aikalaisiin saattaa alkuun vaikuttaa tirkistelevältä, teoksen sisäinen uskottavuus auttaa tunteen karistamisessa. Tässä ajassa kiinnostavaa ei ole se, kuka muistaa asioita mitenkin, vaan se, kuinka nuori 2000-luvun alun naisoppilas on mahdollisesti kokenut intensiivisen työsuhteen karismaattiseen, mutta käytökseltään epävakaaseen ja maineeltaan naisvihamieliseen opettajaan.
On helppo uskoa teoksen todistelua, että Turkan rymistelevän sovinismin takana on ollut myös monisäikeisesti toiset ihmiset huomioiva persoona, joka loppujen lopuksi on omien liemiensä happamuuden takia tuomittu yksinäisyyteensä.
Kokonaisuutena kaikki kolme syksyn Turkka-kirjaa viestivät yhdenmukaista kuvaa poikkeuksellisesta persoonasta, joka kykeni valjastamaan omat demoninsa vetämään luovuutensa vankkureita alussa hyvinkin, mutta loppua kohden yhä huonommin.
Kai Häggman: Pahansisuinen. Jouko Turkan elämä, Tammi, 282 sivua
Hannu Harju: Jouko Turkka. Narri, nero, nöyryyttäjä, Siltala, 224 sivua
Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja, WSOY, 429 sivua
