”Kuulin kutsusi kun kaukaa huusit: Hoi luonnonhenki, tännepäin! Ylemmäs, viel’ ylemmäs – jo alkaa lämmetä. Tule tupaan, kodiks’ käy: vuoret, rannat, metsät, puut, ne asuinsijoiksesi teen. Lekottele lepikossa, laidunmailla loikiskele. Tanssahtele puistoissani, neito, niityilläni karkeloi.
Kiitos, kiitos, ystävä, vieraanvaraisuutes’ huomaan. Juomaan kai mut kutsuit, kiitos, nyt juhlitaan! Teit kaiken mukavaksi niin, maaliskuusta martaaseen olot oivat mulle ilakoida, lähteilläsi liehakoida.
Mut’ kaiken aikaa kaipuu mua kovin kaihertaa. On kohtaloni odottaa, ja odottelun taide on taito voivoteltavin. Aika se on pitkä niin, kun vartoo toista tulevaksi. Nuorukaista kaunista, koiraa kullankarvaista, rastasta tai oravaa, ketä hyväns’ kontiaista kookkaampaa. Kuivuus uhkaa henkikultaa, hermoparkaa herpaannus. Vaan malttaa on mun pakko, malttaa, malttaa aina vaan.
Synnyin vailla silmiä, mut näen nilkoillain. Tuulet, tupsaat tunnetiedän ja kertoa sen voin: on maailmas’ kaunis, kiehtova, piiri elon ehtoisa. Lämmön vaihtelut ja kosteuden, kokee elin Hallerin. Hiilidioksidin humaukset ja – tatatatam, tatatatam, tatatatam, tärähtelyn. Värähtelyn. Lähemmäks’ se yhä käy.
Oi kolmekymmenseitsenasteinen, jo aistin sinun askeleet. Isäntäni, emäntäni, kuuma eläin, ihollesi halajan, sun mettä maistamaan. Etsin paikan pehmeän, sun sisääs’ sukellan. Vielä kerran kiitos, syömmein pohjast’ asti kiitos! Tulevaisuuden mulle takaat.”
”Aaaaaaaaa hyi vittu hyi vittu hyi vittu ota se pois tapa se!”
