NELLI PENNA & LAURA UKKONEN
27.2.–13.4.2025
Avajaiset keskiviikkona 26.2.2025 klo 17–20:
Ovet auki klo 17.
Avajaispuhe klo 18.
KRIITTINEN KLUBI klo 19–20; Penna, Ukkonen ja Teemu Mäki keskustelevat
aiheesta ”Voiko maisemamaalaus olla poliittista taidetta?”
NELLI PENNA (s.1982) ja LAURA UKKONEN (s.1977) tuovat Kriittiseen
Galleriaan näyttelyn, joka koostuu mitä perinteisimmistä maalauksista ja
piirustuksista, eli maisemista, interiööreistä ja henkilökuvista.
Penna ja Ukkonen osoittavat, että kaikkein perinteisimmilläkin keinoilla
voi tehdä relevanttia nykytaidetta tärkeistä yhteiskunnallisista ja
filosofisista aiheista. He keskittyvät teoksissaan tutkimaan arkea:
millainen on jokapäiväinen ympäristö, jossa elämme, miltä sen keskellä
tuntuu — ja miten oppia näkemään se ihmeellisenä, mutta ilman
itsepetosta?
Penna ja Ukkonen ovat tutkineet tavanomaista ympäristöään ja maalanneet
ja piirtäneet näkemästään oman tulkintansa. He ovat katsoneet
esimerkiksi perheenjäseniään, peilikuvaansa, vanhaa virastotaloa tai
kerrostalon sisäpihaa, ja sen jälkeen he ovat maalaamalla tutkineet ja
kommentoineet sekä näitä näkymiä että kokemustaan niistä.
Heidän teoksensa perustuvat aistihavaintoon, mutta tavoitteena ei
selvästikään ole neutraali ilmiasujen tallentaminen. Sen sijaan heidän
teoksensa ovat paremminkin jonkinlaista subjektiivista realismia.
Joku voisi puhua myös ekspressionismista. Penna ja Ukkonen eivät
kuitenkaan teoksissaan keskity vain oman tunnetilansa vatvomiseen toisin
kuin ekspressionismin stereotyyppisissä muodoissa usein on tapana.
Pennan ja Ukkosen teokset ovat niin vahvasti arjessa kiinni ja he
katsovat aiheitaan niin tarkalla silmällä ja tietoisena ympäröivästä
yhteiskunnasta, että on mielekästä nähdä heidän taiteensa todellakin
eräänlaisena realismina.
Mielestäni Pennan ja Ukkosen maalaukset ja piirustuksen sanovat, että
”Tämmöisessä maailmassa, tämän arjen keskellä, tämännäköisissä kehoissa
me eletään… …ja tältä se tuntuu. Näkymät voivat olla latteita tai
kolkkoja, mutta näetkös miten ne kuhisee elämää ja vivahteita — kuten
sinäkin!”
Pennan maalaustaide on omaperäistä jatkoa mm. Vilho Lammen (1898–1936),
Väinö Kamppurin (1891–1972), Väinö Kunnaksen (1896–1929) sadan vuoden
takaisille suomalaismaisemille ja kaupunkinäkymille.
Toinen perinne, johon hän yhtyy, on saksalaisen uusasiallisen
maalaustaiteen (Neue Sachlichkeit / New Objectivity) perinne.
Uusasiallisuus oli tyyli, johon monet ekspressionistit siirtyivät, joko
kokonaan tai osittain, ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä
aikana. Sodan aiheuttamat traumat ja sodanjälkeisen ajan turvattomuus ja
unelmien romahtaminen saivat monet taiteilijat etsimään tukea ja turvaa
arjesta ja sen kuvaamisesta, yrittäen nähdä arkiset asiat tuorein silmin
ja kuin ensimmäistä kertaa: ”Tuollainen on limppu. Tuollainen on sateen
kastelema kerrostalon pääty. Noin se hiiri mutustaa roskia nurkassa.
Miten ihmeellistä.”
Uusasiallisten maalareiden tapa tuijottaa arkea oli silmiinpistävän
kireä — kaiketi traumojen ja illuusiottomuuden vuoksi — aivan kuin
maalauksessa kuvattu maailma juuri ja juuri pysyisi kasassa ja aurinko
olisi kohta menossa pysyvästi pilveen. Tämmöinen elämäntunne ei ole
ainutlaatuinen, vaan toistuu usein historiallisissa tilanteissa, joissa
usko jumaliin, hyvään yhteiskuntaan ja parempaan tulevaisuuteen on
koetuksella tai kadonnut. Luontokadon ja muiden kolossaalisten, itse
aiheuttamiemme ongelmien vuoksi elämme jälleen sellaista aikaa.
Uusasiallisten maalarien ja myös Nelli Pennan taikatemppu on kuitenkin
se, että he pystyvät samaan aikaan rehellisesti kuvaamaan kolkkoa
maailmaa ja sitä miten vaikeaa sen keskellä on säilyttää elämänhalu — ja
toisaalta näkemään pelkässä olemassaolossa, siinä että taistelu jatkuu
ja välillä valo vilkkuu, juhlan aihetta ja haltioitumisen
mahdollisuuden. Tsekkaa vaikkapa Franz Radziwillin (1895–1983) taide,
Pennan ohella. Osa Radziwillin tuotannosta on melankolista arjen
kuvausta, osassa arjen keskelle puhkeaa taivasnäky tai apokalyptinen
uni.
Gustav F. Hartlaub (1884–1963) kirjoitti kuratoimastaan näyttelystä Die
Neue Sachlichkeit, Deutsche Malerei seit dem Expressionismus (Mannheim
Kunsthalle) vuonna 1925 näin:
”Uusi objektiivisuus on Saksassa tällä hetkellä vallitseva yleinen
suuntaus, joka on kyyninen ja resignoitunut, koska toiveet ovat
kariutuneet. Kyynisyys ja resignaatio ovat uuden objektiivisuuden
negatiivinen puoli; sen positiivinen puoli on innostus
objektiivisuuteen, halu suhtautua asioihin kiihkottomasti, sellaisina
kuin ne ovat, yrittämättä löytää niistä mitään ihanteellista
merkitystä.”
Hartlaubin kuvaus on tarpeettoman synkkä, hän ei kunnolla näe arjen
kuvaamisen antoisuutta, sitä kiihkoa ja elämäntunteen voimistumista,
joka voi arkitodellisuuden kohtaamiseen liittyä. Toisaalta hän selvästi
ymmärsi uusasiallisen tyylin arvon, kun kuratoi siitä käänteentekevän ja
tärkeän näyttelyn.
Aivan kuten edeltäjänsä, Penna ja Ukkonen osaavat maalaamiensa näkymien
kautta väkevästi ilmaista ajan henkeä, yhteiskunnallista tilannetta ja
käsitellä eksistentiaalista haasteita. He kuvaavat äärimmäisen arkisia
ja usein kolkkoja näkymiä, niitä lainkaan sokeroimatta ja
kaunistelematta, mutta valaen niihin samalla suurenmoista eloisuutta.
Moni meistä on seissyt aivan erityisen tavanomaisen kerrostalon
parvekkeella, maailman tavallisimmassa lähiössä, tupakalla tai jostain
muusta syystä, katsonut auringonlaskun vaikutusta siihen näkymään ja
ajatellut, että ”Kyllä maailma vaan on upee, ei se reilu oo, enkä mä oo
mistään kotoisin, mut hienoo on olla olemassa — ja jatkaa taistelua.”
Harva kuitenkaan osaa napata sitä hetkeä talteen ja tehdä jaettavaksi ja
muitakin elähdyttäväksi. Penna osaa, maalauksessaan Sisäpiha (2016).
Laura Ukkonen on piirtäjänä ja maalarina hieman sukua sekä Rafael
Wardille (1928–2021) että Marjatta Hanhijoelle (1948–). Hänen
teoksissaan ihmiskeho on aina yhtä hauraan, mutta samalla elämää
kuhisevan oloinen kuin Wardin teoksissa. Ukkosen teoksissa on myös yhtä
rauhallisia koti-interiöörejä, ja niissä yhtä mietteliäitä hahmoja kuin
Hanhijoella. Ja aivan kuten edeltäjänsä, myös Ukkonen piirtää tai maalaa
arkiset näkymät niin täyteen viivojen ja muotojen monimuotoisuutta ja
värien uhkeutta sekä vivahteita, että arkiset näkymät alkavat näyttää
paratiisilta tai runsaudensarvelta. Ja silti hän ei luiskahda eskapismin
puolelle, vaan arki pysyy arkena, eikä hänen teoksissaan pääse sitä
pakoon.
Ukkonen poikkeaa Wardista ja Hanhijoesta ja monista muista vastaavista
arjen ylistäjistä muun muassa sillä, että ihmishahmot hänen kuvissaan
näyttävät aina ei ainoastaan haurailta, vaan myös hieman onnettomilta,
surullisilta, stressaantuneilta tai hämmentyneiltä tai olevan
jonkinlaisen ristiriitaisen tunnetilan vallassa, jossa tyytyväisyyteen
ja auvoon sekoittuu niiden vastakohtia. Siinä missä Hanhijoen ja Wardin
maalausten ihmiskehot ovat lähes aina rentoja kuin Buddha, Ukkosen
kuvien ihmisiä riivaa huoli ja sen keholliset vaikutukset. Siksi hänen
teoksensa ovat erikoinen yhdistelmä arjen ylistystä ja puutumuksen ja
ahdistuksen ilmausta.
Ukkonen on itse myös kirjoittanut hienosti työskentelystään ja
taidenäkemyksistään. Vuonna 2023 hän piti näyttelyn nimeltä Omissa
tiloissa (olkapäiden asentoja) ja kirjoitti sen esittelytekstissä näin:
”Kotona on tarve olla katseilta suojassa, mutta sinne voi tahtomattaan
jäädä yksinkin. Erityisesti naisille koti on ollut perinteisesti myös
sosiaalisen elämän keskus, jota on esiteltävä muille. Olen yrittänyt
tavoittaa näitä arjen ristiriitaisia tunnelmia. Tunteet näkyvät eleissä,
kuten ryhdissä ja vaikkapa olkapäiden asennossa. Piirrän hetkiä, jolloin
ei näennäisesti tapahdu mitään. Kuvittelen havainnoivani yksinäisyyttä,
häpeää ja hämmennystä, jota kykenemättömyys odotusten mukaiseen elämään
aiheuttaa.”
Penna ja Ukkonen käsittelevät teoksissaan yhteiskunnallisia ja
eksistentiaalisia kysymyksiä, mutta käyttävät siihen perinteisen
maalaustaiteen perinteisimpiä alalajeja: maisemamaalausta,
interiöörikuvausta, asetelma- ja muotokuvamaalausta. He eivät ole
nostalgikkoja, eivätkä konservatiiveja sanan missään merkityksessä, vaan
he ovat taiteilijoita, jotka omalla työllään todistavat, että sanoakseen
jotain hätkähdyttävää, uutta ja merkittävää, ei ole pakko luoda uutta
tyylisuuntaa tai taidemuotoa. Minusta se on hienoa. Uudet ideat, aiheet
ja tyylit ovat kaikissa taiteissa tärkeitä, mutta yhtä tärkeää on myös
perinteen jatkaminen ja sen uudistaminen pienillä säädöillä.
Helsingissä, 14.2.2025
TEEMU MÄKI
Lisätietoa: https://kriittinengalleria.fi/
—-
Critical Gallery
NELLI PENNA & LAURA UKKONEN
27.2.–13.4.2025
Opening on Wednesday 26.2.2025, at 17–20:
Doors open at 17.
Opening speech at 18.
CRITICAL CLUB 19–20; Penna, Ukkonen and Teemu Mäki in conversation on
”Can landscape painting be political art?”
NELLI PENNA (b.1982) and LAURA UKKONEN (b.1977) bring to the Critical
Gallery an exhibition of most traditional paintings and drawings:
landscapes, interiors and portraits.
Penna and Ukkonen prove that also with the most traditional means it’s
possible to make relevant contemporary art on important political and
philosophical themes. Their work focuses on exploring everyday life:
what is the everyday environment we live in, how do we feel in the midst
of it — and how can we learn to see it as wonderful, but without
self-deception?
Penna and Ukkonen have investigated their ordinary surroundings and
painted and drawn their own interpretation of what they see. They have
looked at their family members, their reflection in a mirror, an old
office building or the courtyard of an apartment block, for example, and
then explored, by painting, both these views and their experience of
them.
Their works are based on sensory perception, but their aim is clearly
not to be just neutral observers. Instead, their works are more a kind
of subjective realism.
One could also speak of expressionism. However, Penna and Ukkonen do not
concentrate in their works just on their own emotional state, as is
often the case with stereotypical forms of expressionism. Penna and
Ukkonen’s works are so strongly rooted in everyday life, and they view
their subjects with such a keen eye and awareness of the society around
them, that it makes sense to see their art as a kind of realism.
I think what Penna and Ukkonen’s paintings and drawings say is that
”This is the world we live in, this is the everyday, these are the
bodies we live in… …and this is what it feels like. The views may be
banal or bleak, but see how they teem with life and nuance — just like
you!”
Penna’s painting is an original continuation to the landscapes and urban
views that Vilho Lampi (1898–1936), Väinö Kamppuri (1891–1972), Väinö
Kunnas (1896–1929) and other Finnish painters painted a hundred years
ago.
Another tradition she belongs to is that of German New Objectivity (Neue
Sachlichkeit) painting. New Objectivity was a style to which many
expressionists switched, either wholly or in part, between the First and
Second World Wars. The traumas of the war, the insecurities of post-war
life and collapse of dreams in the post-war period led many artists to
seek support and refuge in everyday life and its representation, trying
to see everyday things with fresh eyes and as if for the first time:
”That’s what a loaf of bread looks like. That’s the rain-soaked end of
an apartment building. That’s how the mouse munches on the garbage in
the corner. How amazing.”
The New Objectivist painters’ way of staring at everyday life was
strikingly tense — probably because of trauma and disillusionment — as
if the world depicted in the painting was barely holding together and
the sun was about to go permanently overcast. Such a sense of life is
not unique. It’s often repeated in historical situations where faith in
gods, a good society and a better future has been tested or lost. With
the current bioiversity loss and our other colossal, self-inflicted
problems, we are living in such a time again. However, the magic trick
of the New Objekctivist painters, and also Nelli Penna, is that they are
able at the same time to honestly portray a bleak world and how
difficult it is to maintain the will to live in the midst of it — and at
the same time to see in mere existence, in the fact that the struggle
goes on and sometimes the light flickers, a cause for celebration and
the possibility of ecstasy. See, for example, the art of Franz Radziwill
(1895–1983), alongside Penna. Some of Radziwill’s work is a melancholy
depiction of everyday life, while others are a vision of heaven or an
apocalyptic dream.
Gustav F. Hartlaub (1884–1963) wrote the following about the exhibition
Die Neue Sachlichkeit, Deutsche Malerei seit dem Expressionismus
(Mannheim Kunsthalle) he curated in 1925:
”The New Objectivity is the general tendency that currently prevails in
Germany, a tendency of cynicism and resignation as hopes have been
dashed. This cynicism and resignation constitute the negative side of
the New Objectivity; its positive side is the enthusiasm for
objectivity, the desire to treat things dispassionately, as they are,
without trying to find some ideal meaning in them.”
Hartlaub’s description is unnecessarily bleak, he does not really see
the richness of depicting everyday life, the excitement and sense of
intensified existence that can come from encountering everyday reality.
On the other hand, he clearly understood the value of the neo-classical
style when he curated a groundbreaking and important exhibition on it.
Just like their predecessors, Penna and Ukkonen are able to powerfully
express the spirit of the times, the social situation and deal with
existential challenges through the vistas they paint. They depict
extremely mundane and often bleak scenes, without any prettification or
sugar-coating, but at the same time they illuminate these scenes with a
magnificent vitality.
Many of us have stood on the balcony of a particularly ordinary
apartment building, in the most ordinary suburb in the world, smoking a
cigarette or for some other reason, watched the sun set on that view and
thought, “Yes, the world is great, it’s not fair, and I’m no good, but
it’s great to be here — and keep fighting.” But only few people know how
to capture that moment and make it shareable and enlivening for others.
Penna can, in her painting Inner Courtyard (2016).
Laura Ukkonen is somewhat related to both Rafael Wardi (1928–2021) and
Marjatta Hanhijoki (1948-) as a draughtsman and painter. In her works,
the human body is always as fragile, but at the same time teeming with
life, as in Wardi’s works. The home interiors in Ukkonen’s works are
just as peaceful, and the human figures in them are just as pensive as
those of Hanhijoki. And like her predecessors, Ukkonen draws or paints
everyday scenes so full of variety of lines and shapes and with such
exuberance of colour and nuance that everyday scenes start looking like
a paradise or a cornucopia. And yet she does not slip into escapism; the
everyday remains the everyday, and in her work there is no escape from
it.
One of the things that distinguishes Ukkonen from Wardi and Hanhijoki
and many other such glorifiers of everyday life is that the human
figures in her pictures always appear not only fragile but also slightly
unhappy, sad, stressed or confused, or in a kind of conflicted emotional
state, with content and bliss mixed with their opposites. Whereas the
human bodies in Hanhijoki’s and Wardi’s paintings are almost always as
relaxed as Buddha, the people in Ukkonen’s paintings are possessed by
worry and its physical effects. Her works are therefore a curious
combination of celebration of everyday life and expression of numbness
and anxiety.
Ukkonen herself has also written beautifully about her work and her
views on art. In 2023, she held an exhibition called In My Spaces
(Shoulder Positions) and wrote this in its information text:
”At home, you are be protected from prying eyes, but you can also be
there alone against your will. For women in particular, the home has
also traditionally been a centre of social life, which needs to be
presented to others. I have tried to capture these conflicting emotions
of everyday life. These emotions are reflected in gestures, such as
posture and, for example, the position of the shoulders. I draw moments
when seemingly nothing is happening. I imagine I am observing the
loneliness, shame and embarrassment of not being able to live up to
expectations.”
Penna and Ukkonen deal with social and existential issues in their
works, but use the most traditional sub-genres of traditional painting:
landscape, interior, still life and portrait painting. They are neither
nostalgic nor conservative in any sense of the word. Instead, they are
artists who prove through their work that it is not necessary to create
a new genre or art form in order to say something startling, new and
significant. I think that’s great. New ideas, themes and styles are
important in all the arts, but it is equally important to continue the
tradition and renew it with small tweaks.
Helsinki, 14.2.2025
TEEMU MÄKI
More info: https://criticalgallery.fi
KRIITTINEN GALLERIA – CRITICAL GALLERY
Taiteen talo / Art House Turku,
C-rakennuksen 1. kerros (sisäpiha)
Nunnankatu 4, 20700 Turku
info@kriittinengalleria.fi
www.kriittinengalleria.fi
Avoinna / Open: ti–su 12–18
Vapaa pääsy / Free entry
