Asun Keravalla taajaman laidalla, ja lähelläni on metsiä ja peltoja. Pihani perällä on pieni metsikkö, jota tykkään katsella ikkunastani. Käyn viikoittain kävelemässä luonnossa. Ulkoilutan koiria ja keräilen sieniä. En voisi kuvitella asuvani tiiviisti rakennetussa kaupungissa. Ulkomaillakin alan heti miettimään, missä on lähin metsä.
Minulle on tärkeää, että metsä on turvassa. Luontosuhteeni on jatkuvaa surua, luopumista ja turhautumista. Metsien tuhoaminen raivostuttaa minua. Keravalla sijaitsee Haukkavuoren suojeltu perintömetsä, mutta siihen rajautuvat suojelemattomat metsät kaadettiin jokin aika sitten pois. Kalliot louhittiin, ja tilalle rakennettiin teollisuusalue. Toiselle puolelle metsää tehtiin asuinalue. Olin tästä niin vihainen, etten voinut käydä metsässä vuosiin.
Olen usein vaellellut myös Sipoon puolella yksityisten metsänomistajien talousmetsässä, joka on osittain luonnontilainen. Kun menin viime viikolla metsään, huomasin, että hienoimman alueen ympärille oli vedetty nauhat hakkuiden merkiksi. Suruni on valtava, suorastaan ahdistava. Tiedän, että joudun luopumaan metsästä, jota rakastan, ja samalla hömötiaiset, palokärjet ja muut linnut menettävät elinympäristönsä. Luontokato on juuri tätä. Se ei tapahdu jossain Amazonilla, vaan aivan silmiemme edessä.
Metsien tuhoaminen raivostuttaa minua.
VIETIN LAPSUUTENI KERAVALLA. Lapset luuhasivat 1980-luvulla paljon ulkosalla, eivätkä vanhemmat aina tienneet, missä he olivat. Lähiseudun metsät ja lammikot tulivat minulle tutuiksi ja rakkaiksi, vaikka jälkikäteen katsottuna luonto, jossa oleskelimme, oli lähinnä pusikkoista kaupunkimetsää.
Kun aloitin yliopistossa biologian opintoni, tietoni luonnosta karttuivat. Opin tunnistamaan lajeja ja erottamaan luonnontilaisen metsän piirteitä. Suhteeni luontoon muuttui. Aloin nähdä luonnossa erilaisia tasoja. Toisaalta tieto lisäsi tuskaa. Ymmärsin yksityiskohtaisesti, millaista vahinkoa ihminen aiheuttaa luonnolle.
Ensimmäisissä teoksissani on paljon luonnosta ammentavaa maagista realismia. Luonto on niissä arvaamaton, ja rajat ihmisen ja muiden lajien välillä ovat epäselviä ja muuttuvia. Esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas kertoo apokalypsin jälkeisestä ajasta ja luonnon riistäytymisestä valloilleen. Polaaripyörteessä maapallon yli on pyyhkinyt lintuinfluenssapandemia, ja ihmiset ovat tuhonneet suuren osa luonnosta välttyäkseen altistumasta viruksille. Neljän kirjailijan yhteisteoksessa Se on täytetty, jossa olen mukana, on puolestaan heräämisteema: ihminen havahtuu tekoihinsa ja ryhtyy taistelemaan aiheuttamiaan kauheuksia vastaan.
Kaunokirjallisuus voi nostaa esiin tieteellisiä teemoja ja tuoda tunnetta asioihin, jotka tieteessä esitetään asiapitoisesti. Näin se voi osallistua maailmassa vallitsevan järjettömyyden purkamiseen.
OSA TEOLLISUUDESTA ON tarttunut vihreään siirtymään, ja etenkin innovaatiohenkiset ihmiset ovat alttiita omaksumaan tieteellistä tietoa. Teknologiayritykset alkavat vähitellen osallistua ilmastonmuutoksen torjumiseen. Olen silti pessimistinen. Luontokato etenee, ja aina löytyy järkisyitä kaataa metsiä ja aiheuttaa vahinkoa. En tiedä, mitä asialle voisi tehdä. Ihminen on todella huono pysäyttämään alulle panemiaan asioita. Keksimme koko ajan uutta, mutta uusi tulee vanhan päälle eikä sen tilalle.
Ekologisen kriisin ratkaiseminen edellyttäisi monenlaisten rakenteiden, arvojen, ajatuskuvioiden ja totunnaisten toimintatapojen purkamista, emmekä yksinkertaisesti tunnu kykenevän siihen.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
