”Astronauttien ottama kuva maapallosta muutti kaiken”, kertoo Jojo Mehta, englantilainen juristi, joka johtaa luonnontuhonnan eli ecociden kriminalisointia kansainvälisessä oikeudessa edistävää kansanliikettä. Tavoitteen pitäisi toteutua vuoteen 2030 mennessä, Mehta sanoo.
Kun Yhdysvaltain avaruusvirasto Nasa julkaisi vuonna 1972 kuvan ”Sinisestä marmorikuulasta”, Maasta, viesti välittyi: olemme riippuvaisia tästä kauniista, pienestä pallosta.
Käsitys ihmisen toimijuudesta on Mehtan pohtimia filosofisia ydinkysymyksiä.
”Monet kutsuvat itseään kuluttajiksi. Eivät vaikka ’kansalaisiksi’.”
Markkinatalouden johtohahmoille sopii maailma, jossa ihminen on ensisijaisesti aina vain uudenlaisia tarpeita ja vaatimuksia kohtaava mainonnan kohde, ’kuluttaja’, jolta aina puuttuu jotain.
Sen sijaan Maan ’kansalainen’ on osa yhteiskuntaa, enemmän toimija kuin vain kohde. Kansalainen voi muuttaa maailmaa vaatimalla kansanliikkeen kautta katastrofaalisen suuria ympäristörikollisia kansainväliseen oikeuteen.
Kansalainen ei ole ongelma
Kansalaisen niskaan ei saa kasata syyllisyyttä siitä, että yksittäisen ihmisen valintojen takia ihmiskunta olisi tuhoutumassa.
Syyllistää voi ja pitää, mutta heitä, joilla on valtaa. ”Kiva, että rouva Jones ryhtyi vegaaniksi”, Mehta pohtii. ”Ongelman aiheuttaja ei kuitenkaan ollut rouva Jones ja hänen valintansa, eikä hän siksi myöskään ratkaise sitä. Yritysjohtajat ratkaisevat.”
Kuluttajien valinnoista puhuvat antavat ymmärtää, että kuluttajilla olisi mahdollisuus tehdä todellisia valintoja. Näin ei ole. Kun ekologisesti kestävät tuotteet ovat vaikeasti saatavilla tai kalliimpia verrattuna elonkehää tuhoaviin tuotteisiin, suuret joukot eivät kykene hankkimaan niitä.
Varsinkaan köyhimmillä maapallon asukkailla ei ole valinnanvaraa edes siinä, missä työskennellä. Heidän, miljoonien aikuisten ja lasten, on pakko olla tuottamassa ekologisesti kestämättömiä asioita.
Laki lasten puolella
Luonnontuhonnan kriminalisointi toisi tuhojen mittariston näkyväksi ja tietoisuuteen. Yritysten täytyisi miettiä, voidaanko sen tuote valmistaa niin, ettei se aiheuta tuhoa maapallolle.
Samalla kriminalisointi korjaisi vääristymän, että globaali ympäristönsuojelu olisi pelkästään valtioiden välistä toimintaa ja niiden välisiä sopimuksia. Kansainvälinen oikeus puuttuisi tehokkaasti myös suuryritysten aiheuttamiin haittoihin ja laiminlyönteihin.
Kansainväliseen oikeuteen joutumisessa pitää kuitenkin olla hyvin korkea kynnys. ”Muuten se ei toimi”, Mehta sanoo. Vain laajamittainen tai peruuttamaton tuho olisi riittävä syy sanktioihin.
Lain säätäminen muuttaisi suhtautumista ympäristöjärjestöihin ja kansanliikkeisiin. Heidät alettaisiin nähdä entistä vahvemmin lain puolella olevina suojelijoina. Kun maailman tilasta ahdistunut nuoriso nyt tukkii liikennettä tai jättää väliin koulupäiviä mieltä osoittaessaan, konservatiivipoliitikot ja yritysten edustajat viestivät julkisuudessa pitävänsä luonnonsuojelijoita rauhanhäiritsijöinä. Näin he yrittävät siirtää syyllisyyden ja koko huomion ongelmien aiheuttajista viestintuojille.
Ympäristöongelmat halutaan pyyhkiä näkymättömiin soimaamalla lapsia liikenteen vaarantamisesta tai siitä, ettei mielenosoittaminen kuulu koulupäivään.
”’Käyttäkää parlamentaarisia keinoja!’, nuorille sanotaan”, Jojo Mehta puuskahtaa, ”mutta mitä jos he ovat jo käyttäneet niitä keinoja? Yleensä ovat.”
Kansalaiset protestoivat viimeisenä keinona, kun kaikki muu on jo tehty. Äänestäminen tai poliitikkoihin vetoaminen ei ole riittänyt parantamaan maailmaa.
”Tämän takia tarvitsemme kansainvälistä oikeutta.”
