Ukrainan ja Gazan sodat ovat lisänneet turvattomuuden tunnetta. Kansainvälisessä politiikassa rauhan pitäisi aina olla tavoitetila kiristyneestä ilmapiiristä huolimatta, mutta rauhanaate on jäänyt monilta osin sotien jalkoihin. Julkinen keskustelu on siirtynyt asevaraisen turvallisuuspolitiikan suuntaan.

Monelta tuntuu unohtuneen, että kestävää rauhaa ei rakenneta asevarustelulla ja vastakkainasetteluilla.

Ymmärrän toki, että pelko on koventanut keskustelua. Aseita – jopa ydinaseita – tarjotaan ratkaisuiksi monenlaisiin kriiseihin. Tämä on kuitenkin päinvastainen kehitys kuin mitä maailmassa haluaisin nähdä. Siksi rauhanliikkeelle on edelleen valtava kysyntä. On sietämätöntä, että niin moni ihminen kärsii sodista ja aseistautumisesta. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, minkä tavoitteen, aatteen, lipun tai uskonnon nimissä siviilejä tapetaan. Se on aina yhtä väärin, eivätkä aseet tarjoa siihen kestävää ratkaisua.

Sen sijaan tarvitaan keinoja ratkaista ihmisten ja valtioiden välisiä konflikteja ilman väkivaltaa: neuvottelua, vuoropuhelua ja rauhanvälitystä.

Maailmantila on haastanut Euroopan unionia tarkastelemaan arvojaan. Meppinä toivon, että EU ei unohda juuriaan. Se on syntynyt ajatukselle rauhasta, ja rauhan edistäminen kuuluu edelleen sen perusarvoihin. Tämän pitäisi näkyä myös siinä, miten EU toimii eri konfliktitilanteissa.

Myös Suomi on uudenlaisessa tilanteessa. Nato-jäsenyyden myötä Suomi istuu niissä pöydissä, joissa ydinaseuhkaa ylläpidetään. Emme enää vain katso sivusta, ja se tuo meille entistä suurempaa vastuuta ja velvollisuutta ydinaseriisuntaa koskevassa keskustelussa.

Minkäänlaisiin aseisiin perustuva rauha ei nimittäin ole kestävä. Se ei perustu todelliseen tahtoon rauhasta, vaan kauhun tasapainoon ja pelkoon pahimman mahdollisen tapahtumisesta. Järkkyessään se johtaa mittaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen.

Siksi olemme niin konfliktien uhreille kuin itsellemmekin velkaa sen, että emme anna rauhanaatteen sammua.