Vapaavuoro
Mikä liikuttaa taiteessa juuri nyt? Ajankohtaisia ja ikuisia aiheita.
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka
Hermostuin kesäisenä elokuvailtana. Loikoilin sohvallani vastaanottavaisin mielin ja laitoin Yle Areenasta pyörimään Woody Allenin klassikkoelokuvan Manhattan. Ensimmäinen kohtaus nyrjäytti minut pois letkeydestä. Tajuttuani, että Allenin hahmo Isaac oli tuplatreffeillä aikuisen ystäväpariskunnan kanssa heilanaan Tracy, vielä lapselta näyttävä 17-vuotias tyttö, hämmennyin ja kiusaannuin, mutta aloin odottaa, että miten elokuvassa käsitellään yli nelikymppisen miehen ja Mariel Hemingwayn näyttelemän keskenkasvuisen tytön parisuhteen problematiikkaa. Siinä kun odotin: asia oli sivujuonne ja business as usual. Tracy on elokuvan hahmoista emotionaalisesti kypsin ja viisain, kun aikuiset sekoilevat ihmissuhteissaan ja pitävät nenänsä pinnalla verbaalisella kuviokellunnalla. Loppukohtauksessa katumapäälle heilahtanut Isaac yrittää estää jättämänsä Tracyn muuton New Yorkista Lontooseen opiskelemaan. He käyvät dialogin, jossa klassisen tyylikkäästi puvustettu Tracy lausuu rauhoittavia ja viisaita repliikkejään, joissa on aivan järkeviä huomioita siitä, että eihän rakkaussuhteen tarvitse päättyä tilapäiseen erossaoloon. Allen ja Hemingway suutelevat. Elokuva päättyy.
Googlasin raivoissani elokuvaa katsottuani sen. Aluksi löysin kädenlämpöistä tunnelmointia siitä, kuinka kaunis New York elokuvassa on ja kuinka se on saanut aplodeja näytännöissään. The Guardianin elokuvakriitikko kiitti Hemingwayn suorituksen arvokkuutta ja kypsyyttä verrattuna elokuvan muihin hahmoihin. Nuoren Hemingwayn näyttelemä Tracy oli elokuvan kypsimmin käyttäytyvä hahmo, koska Allen oli päättänyt kirjoittaa ja ohjata hänet sellaiseksi, mutta ilmeisesti fiktion lainalaisuudet sopii unohtaa, kun on kyseessä merkkihenkilön merkkiteos. Eikä elokuvassa nähty suhde edes perustu puhtaasti fantasiaan.
Löysin muitakin ääniä, ja tästä päästään itse asiaan. Allen ja Manhattan katalysoivat kriitikko Claire Dedereriä kirjoittamaan Paris Review –lehteen esseen What Do We Do with the Art of Monstrous Men? Odotin hymyillen elokuvan saavan selkäsaunan. Lukiessani kuitenkin unohdin Ällö-Allenin ja aloin ajatella itseäni.
Hoivaamattomuuden hirviömäisyys
Dederer kuljettaa lukijansa hirveiden miesten tekemistä hienoista teoksista pitämisestä nousevista ristiriitaisista tunteista pohdintaan hänen, ja hänen kaltaistensa kirjoittavien, perheellisten naisten mahdollisesta hirviömäisyydestä siinä, kuinka he työnsä kiihkeiden periodien aikaan sulkeutuvat perheiltään naputtamaan tekstejään yötä myöten, lämmittäviin kaapuihin ja kynsikkäisiin paketoituneina. Nämä mahdollisesti hirviömäiset taiteilijaäidit eivät hoida tällöin kotonaan mitään, kuten vaikkapa lapsiaan (puoliso hoitaa, pahoitteluni parisuhdeolettamuksesta). Dederer viittaa Jenny Offhillin romaaniin Dept. Speculation, jossa naishahmo kertoo, ettei aio ikinä mennä naimisiin, vaan olla taidehirviö, jollaisia naisista harvoin tulee, koska taidehirviöt eivät vaivaa itseään maallisten asioiden hoitamisella. Että Nabokov ei viitsinyt edes sulkea sateenvarjoaan ja hänen vaimonsa, toimittajansa ja kääntäjänsä Véra nuoli postimerkitkin hänen puolestaan.
Helkkarin kätevä järjestely, Vladimir.
Aloin varovaisen inspiroituneena miettiä, että olenko minäkin hirviö, ihan vähäsen. Se tuntui jännittävältä, koska olen tunnettu kiltteydestäni. En kuitenkaan pystynyt rehellisesti jatkamaan tätä ajatusta kovin pitkälle ilman, että käsite hirviö olisi kokenut inflaation. Hirviö on joku, joka häikäilemättömästi tekee tuhoa, jonka skaala voi vaihdella pienestä aivan valtavaan. Uskon olevani peruuttamattomasti liian empaattinen ja nynny sellaiseen. Dedererin sanat hoivaamisen priorisoimisen hyljänneistä naistaiteilijoista hirviömäisinä aiheuttivat silti liikehdintää sisälläni.
Taiteilijana työskenteleminen sanelee elämäni kaikkien muiden osa-alueiden reunaehdot. Kalenteritetriksellä olen onnistunut ulossulkemaan kerran, jos toisenkin elämästäni mahdollisuudet lähteä spontaanisti ystävieni kanssa vaikkapa päiväkaraokeen, kaljalle, sienimetsään tai sauna ja avanto –retkelle, kaikki ajanvietteitä, joista nautin suuresti. Enkä toisaalta halua kuvitella itseäni parisuhteeseen, jossa kumppani protestoisi touhukkuuttani erinäisten hankkeiden parissa tai kertoisi minulle puoliltaöin, että nyt on muuten nukkumaanmenoaika, kun olisin vasta pääsemässä vauhtiin kirjoittamalla ajattelemisessa. Sinänsä parisuhde liittyy elämääni korkeintaan mielikuvitustasolla, koska treffailuun ja uusien ihmisten tapaamiseen tarvitaan aikaa, energiaa ja huomiota, jotka olen tälläkin kvartaalilla investoinut omien hommieni hoitamiseen.
Mukavuusvaje onnen hintana
En tarkoita glorifioida liiallista työntekoa ja kannatan taiteilijoiden keskuudessa voimistuvaa suuntausta huolehtia omasta hyvinvoinnista työnteon määrän kustannuksella. Olen kerran palanut loppuun ja viime aikoina olen makustellut sisäistetyn kapitalismin kitkerää esanssia. Se on kuitenkin eri asia, kuin tuntea onnea kerta toisensa jälkeen teosten tekemisestä. Istuin kerran kotonani kirjoittamassa pitkää viestiä ideoistani eräälle kollegalle, jolle olin ehdottanut yhteistyötä. Oli kesä, ja olin pukeutunut hihattomaan paitaan ja shortseihin. Yhtäkkiä tunsin reidelläni jotain märkää. Kumarruin katsomaan ja tajusin, että kainaloistani oli alkanut tippua hikeä syliini ja lattialle. Istuin staattisesti ja hiljaa kirjoittamassa, mutta innostuin samalla niin paljon, että kainaloni pisaroivat.
En ole hirviö, mutta olenko minä mörkö?
Sanana mörkö (unohtakaa tässä sekä Tove Jansson että jääkiekko) voi tarkoittaa projektiota enemmän kuin ihmistä tai olentoa. Hirviö on joku, joka toimii hirviömäisesti, mörkö on satuolennon lisäksi jonkinlainen abstrakti pelote tai aura, joka voi laskeutua vaikkapa ei-toivotusti käyttäytyvän ihmisen ympärille. Mörkö on uhka, jolla on perinteisesti peloteltu lapsia kasvatus- ja kontrollointitarkoituksissa. Aloin hahmotella mörkötaiteilijan tunnusmerkkejä.
Olen hymähdellyt täsmäävyydelleni stereotypiaan, jolle esimerkiksi erään oikeistopopulistipuolueen puheenjohtajalla on kai käyttöä. Asun yksin Helsingin Kalliossa eikä työni ole vain humanistisella kulttuurialalla, vaan ammatillisen rappion ytimessä. On vihervasemmistolaisuutta, vegaanista ruokavaliota, intersektionaalista feminismiä ja sumealla tolalla olevat seksuaali- ja sukupuoli-identiteetit. On seksikkäitä vaatteita ja valikoiva maku heilojen suhteen. On kohtu, mutta kupeitteni hedelmien lukumäärä on pyöreä nolla. Hyysään kahta kissaa, ulkonäöstä huolehtiminen pomppii homssuisuuden ja yliampuvuuden välillä, taloudellisesti menee sekä epävakaasti että niukasti ja nelikymppisyys lähestyy. Tämä hahmotelma lähestyy mörköyttä, mutta ei ole vielä valmis. Se voisi yksi mörköjen alalaji, jonka henki välittyy ytimekkäästi erään ihastuttavan kollegani taannoin somessa julkaisemasta mielenkiinnon kohteidensa Top 3 –listasta:
1. Performanssien tekeminen 2. Nussiminen 3. Kaljanjuonti
Epäsäännöllisyys sävyttää elämääni. Se ei ole minulle jonkinlainen rappioromanttinen identiteettiliisteri, vaan merkittävimmät epävakautta aiheuttavat tekijät kiinnittyvät alavalintaani. Minulla ei ole edes päihdeongelmaa. Nauttisin mielelläni vakiintuneesta tulotasosta, palkallisista lomista ja normatiivisesta vapaa-ajan rytmistä. Valitsen hankaluuden elämääni vuosi toisensa jälkeen, koska se on taidetyöni hinta.
Tämä on se valinta, joka piirtää mörkötaiteilijan hahmon.
Pahinta tässä kaikessa varmaankin on, että olen onnellinen. Mörköys syvenee. Elämäni on usein aivan ihanaa, siitä huolimatta, että olen käytännössä tuntematon tyyppi yksiössä. Olen tohkeissani tulevista töistäni, joita yritän rahoittaa apurahahakemuksilla, iloitsen yhteisestä ajattelusta työryhmieni taiteilijoiden kanssa ja olen saanut rahaa vaikkapa siitä, että olen hajottanut tavaroita galleriassa tai örissyt mikkiin ja päristänyt omaa kuolaani vibraattorilla toisessa galleriassa. Vuosi sitten olin hyvin stressaantunut, silti samalla työpäivieni tehtäviin lukeutui, että katselin arvioiden, kun aikuiset kollegani sommittelivat satunnaisesta sälästä erilaisia dinosaurusnukkeja ja animoivat niitä.
Pyydän silti armoa, että kukaan ei lyö minua tällä tekstillä, jos tulevaisuudessa väsyn ja synkistyn.
Kasvaako kotonasi mörkö?
Minä olen mörkö. Minä olen horisontissa häälyvä uhkakuva, jonka kaltaiseksi taideharrastuksen aloittava lapsi tai nuori voi tulla. Kuinka suojella taiteesta innostunutta ja uteliasta lastaan päätymästä tilanteeseen, jossa hän n. 20 vuotta myöhemmin on yksinäinen nukkavieru värkkäilijä, joka tekee töitä etenkin silloin kuin muut eivät, kuten kauniina aurinkoisena sunnuntaina tai arkisina aamuöinä?
Vastaus on tietenkin, että ei mitenkään. Jos lapsi on tarpeeksi innostunut, itsepintainen ja omaääninen, hän ei kuuntele tässä asiassa lopulta muita kuin itseään, mikäli olosuhteet sen mahdollistavat. Kannustuksen, etuoikeuksien ja itsetunnon vahvuuden määrät vaikuttavat siihen, kuinka nopeasti hänestäkin tulee mörkö, mutta en suosittele yrityksiä hidastaa prosessia esimerkiksi eväämällä kannustuksen. Tällöin hänestä tulee vanhemmalleen katkera mörkö, mikä on kaikille osapuolille huonompi vaihtoehto.
Koska kylven etuoikeuksissa, minun on positioitava itseni: olen valkoinen ja turvallisessa keskiluokkaisessa kodissa kasvanut ihminen, joka viisivuotiaana kertoi improvisoimansa pianokappaleen nimeksi: Onneksi maailmassa on perhe. Olen ruumiiltani pystyvä, Suomessa suomea äidinkielenäni puhuva ihminen, en kärsi keho- tai sosiaalisesta dysforiasta, ja vaikka minua on joskus kiusattu ja olen ollut yksinäinen, elämästäni ei ole puuttunut rakkautta.
Näistä eduista on suurta helpotusta mörköyden saavuttamisessa ja siinä elämisessä! On kuitenkin paljon mörköjä, jotka ponnistavat huomattavasti vaikeammista olosuhteista. Kunnioitan heitä.
Järjen tuolla puolen
Wikipedia kertoo, että vanhemmat ovat käyttäneet mörköjä kasvatuskeinona. Mörkö vie lapsen, jos tämä ei ole kiltti ja tottele vanhempiaan. Mutta entä jos uhkana onkin, että lapsesta itsestään tulee mörkö, eikä tämä ole missään syy-seuraus –suhteessa lapsen tuhmuuden asteeseen? Mainitsin jo luonteenomaisen kiltteyteni, ja kuinkas sitten kävikään. Mörkö on röyhkeää elämää elävä kiltti ihminen. Hän ei elä epäsovinnaisesti kapinoidakseen, vaan syistä, jotka parhaiten ymmärtävät toiset hänen kaltaisensa. Se tekee hänestä vaikeasti hallittavan, ainakin niin kauan, kun ei eletä fasistisessa yhteiskunnassa.
Älkää käsittäkö väärin: mörköys ei tarkoita poliittisessa tyhjiössä elämistä. Mörkö todennäköisesti käy läpi useita kriittisen itsereflektion prosesseja asemastaan yhteiskunnassa ja hänen taiteensa voi olla sisällöltään voimakkaan aatteellista. Mörkö myös hahmottaa ja hyväksyy sen, että samalla kun hänen taiteensa on hänelle itselleen vakavaa, se ei ole ollenkaan vakavaa. Hän syleilee sitä, että hänelle mielekkääksi vakiintunut tapa elää on paradoksaalinen yhdistelmä kaiken läpäisevää tosissaan olemista ja hurmaavan päätöntä hapuilua.
Kaikki taiteilijat eivät ole mörköjä. Esimerkiksi menestynyt, itseriittoinen eliittitaiteilija ei ole mörkö (hänellä on mahdollisuudet olla hirviö). Vaikka hän olisi miten ärsyttävä ja korruptoitunut tahansa, hänen elämässään voi silti näyttää olevan jotain järkeä: jotenkuten rahaa, mainetta, nautintoa, valinnanvaraa ja paljon tallennettavaa vanhemman tai mummun leikekirjaan, peräti kiiltävällä paperilla. Ainakin hän tulee toimeen eikä jää jalkoihin.
Mörkö on taiteilija, jonka elämää vaikuttaa ennemmin leimaavan järjenkäytöstä irtisanoutuminen. Mörkö sietää epävarmuutta tavanomaisena olosuhteena ja loppumatonta säätöä taloutensa kanssa, joka on kuin nenäliinoista rakennettu korttitalo. Mörkö ei sinänsä änkyröi tunnustusta tai menestymistä vastaan, ne vain eivät ole hänelle keskeisiä motivoijia. Mörölle taiteilijuus sanelee identiteetin, joskin toiminnan ja valintojen tasolla, siinä, mihin hän kohdistaa huomionsa. Mörkö ei nimittäin keskity taiteilijaidentiteettiinsä sosiaalisena tai seksuaalisena pääomana, joka on kätevä räpsäyttää esiin koreana pyrstönä soidinmenoissa. Jos hän keskustelee työn alla olevasta teoksestaan miellyttävän uuden tuttavuuden kanssa, hän toivoo, että näkee tämän tavoittamansa katseen uudestaan, mutta oman teoksensa äärellä, eikä niinkään aamiaispöytänsä toisella laidalla. Siellä mörköä kenties tapittaa jo kissa.
Louna-Tuuli Luukka
