Mindfulnessista on tullut osa kapitalismin keinovalikoimaa, joka auttaa yksilöitä jaksamaan kiristyvässä työelämässä. Meditaation käytäntö ja historia kuitenkin osoittavat, että kyse voi olla myös valtarakenteiden vastustamisesta.
Nykyaikainen tietotalous kuormittaa kehoa ja mieltä. Kiristyvän työelämän vaatimukset, kiire ja resurssien puute ruokkivat ahdistusta. Työelämäpsykologit levittelevät vastaanotolla käsiään: kun kaksi kolmasosaa asiakkaiden ongelmista liittyvät työn henkiseen rasittavuuteen, mitä tehdä? Mielialalääkkeitä käyttävät säännöllisesti sadattuhannet suomalaiset. Stressi, uupumus, unettomuus, ylivirittyneisyys sekä istumiseen liittyvät tuki- ja liikuntaelinsairaudet rasittavat kehoa, joka on aineettomalle tuotannolle painolastia.
Uusliberalistisen eetoksen mukaisesti työssä jaksaminen on sälytetty yksilöiden vastuulle. Media pursuaa neuvoja, kuinka purkaa stressiä liikunnan, levon ja ravinnon avulla. Self help -kirjallisuus, muotidieetit, jooga, rentoutumisharjoitukset ja itsensä hemmottelu ovat kaikki valjastettu palauttamaan työntekijöitä palkkatyön rasituksista, jotta he jaksaisivat tuottaa vielä hiukan enemmän.
Maailmalla ja Suomessa levinnyt mindfulness-buumi on vastannut työelämän tarpeisiin. Mindfulnessissa on kyse tietoisen läsnäolon harjoittamisesta. Se on buddhalaisesta meditaatioperinteestä ammentava käytäntö, joka on riisuttu tunnustuksellisuudesta. Mindfulnessin on osoitettu vähentävän stressiä sekä lisäävän keskittymiskykyä ja avoimuutta.
Tällainen tulkinta pelkistää monitahoisen ja -tulkintaisen meditaatiotradition kapitalismin käsikassaraksi.
Pikainen katsaus henkisen kirjallisuuden valikoimaan kertoo, että mindfulnessia eli tietoisuustaitoja, tarjotaan yritysjohtajille, opettajille, väsyneille vanhemmille, kiireisille tietotyöläisille, vihaisille teineille, riippuvuuksista ja adhd:sta kärsiville, aloittelijoille, kehittyneille harjoittajille ja kaikille muille. Google-haku mindfulness-sanalla tuottaa yli kaksisataa miljoonaa tulosta.
Meditaatiotutkija Ilmari Kortelainen onkin huomauttanut, että mindfulness voi olla keino kohdistaa huomio yksilöön ja sivuuttaa rakenteelliset ongelmat. Hän kutsuu kapea-alaistunutta meditaatioharjoitusta nimellä Mindfulness 2.0 viittauksena läsnäolon menetelmien rooliin teknologiayhtiöissä. Maailmalla yritysmaailman tarpeisiin räätälöity meditaatioharjoitus on saanut leiman McMindfulness.
Filosofi Slavoj Žižek laajentaa kritiikin yleisesti länsimaiseen buddhalaisuuteen: ”Länsimainen buddhalaisuus on fetissi, joka avulla ihmiset voivat osallistua täysin sydämin vimmaisella tahdilla pyörivään kapitalistiseen peliin ja silti kuvitella, etteivät he ole siinä lainkaan mukana, sillä he tiedostavat syvällisesti koko spektaakkelin päättömyyden. Tärkeää on vain sisäisen Minuuden rauha, johon ihmiset voivat aina vetäytyä…”
Ongelmat kiteytyvät oletukseen siitä, että meditaatioharjoitus muuttaa rakenteellisia ongelmia yksilön elämänhallintakysymyksiksi. Vika ei ole työelämän rakenteissa tai yhteiskunnallisissa suhteissa, vaan yksilön voimavaroissa. Italialainen filosofi Franco ”Bifo” Berardi kutsuu tällaista asennoitumista yrittäjyyden subjektiviteetiksi. Oy Minä Ab suhtautuu kiristyvän työelämän ongelmiin haasteina, jotka auttavat häntä kasvamaan, sopeutumaan ja menestymään elämässä.
Kriittisessä näkemyksessä meditaation harjoittaminen ymmärretään vallankäytön oikeuttamisena ja vetäytymisenä yhteiskunnallisesta toiminnasta.
Käsitys on kuitenkin vaillinainen. Vallankäytön, alistamisen ja eriarvoisuuden seurauksiin kohdistunut huoli on meditaatiota harjoittavien keskuudessa laajalti jaettu. Meditaatio on usein tietoisuutta jaetusta kärsimyksestä. Buddhalaisessa perinteessä meditaatiota harjoitetaan yhteydessä vakaumukseen kaikkien elävien olentojen auttamisesta. Myötätunto, metta, on erottamaton osa sitä.
Tutkija ja meditaatio-opettaja David R. Loy on huomauttanut, että buddhalaisuus kehittyi Aasiassa itsevaltiaiden hallinnoimilla alueilla. Modernia demokratiaa ja käsitystä yhteiskunnallisesta toiminnasta ei ollut olemassa, vaikka Siddharta Gautama haastoikin aikansa valtaapitäviä ajatuksillaan. Suhde kärsimykseen hahmottui yhteisön sijaan yksilön kautta.
Kun meditaatioperinne siirtyi 1950- ja 1960-luvulta alkaen länteen, monet vastakulttuuriset tahot tulkitsivat kuitenkin kärsimystä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Itämainen henkisyys haastoi länsimaisen materialismin ja kapitalistisen järjestelmän. Meditaatiolle kävi kuten muille vastakulttuurin lempilapsille: se otettiin haltuun, kesytettiin, muutettiin yksilöiden puuhasteluksi. Se vei siltä voiman muuttaa yhteiskunnallisia suhteita.
Meditaatiossa on kyse ajatusten, tunteiden ja kehollisten tilojen tiedostamisesta. Asioita nousee esiin, ne ilmenevät ja katoavat. Mihinkään ei tarrauduta, kaikki on hyväksyttyä, eikä tavoitteita ole. Mielen sisällöt, joita meditaatiota harjoittava kohtaa, eivät kuitenkaan ole yksilöllisiä, vaan ne liittyvät suhteisiin muiden ihmisten ja maailman kanssa. Sekä buddhalainen psykologia että meditaatioharjoitus antavat ymmärtää, että käsitys erillisestä yksilöstä, johon individualistinen ja liberaali ideologia ovat kiintyneet, on harha. Halumme, tunteemme ja ajatuksemme ovat perustavalla tavalla sosiaalisia.
Meditaatiota teoksissaan käsitellyt psykoanalyytikko Erich Fromm ymmärsi kulttuurin eräänlaisena suodattimena, joka kannustaa yksilöitä torjumaan sellaisia haluja, jotka haastavat yhteiskunnallisia valtasuhteita. Ihminen on usein ”tietoinen todellisuudesta vain siltä osin, kun se edistää hänen kykyään suoriutua sosiaalisista velvoitteistaan, tietoinen muista ihmisistä vain siltä osin, kun hänen on tehtävä heidän kanssaan yhteistyötä ja tietoinen materiaalisesta ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta vain siltä osin, kun se edistää hänen kykyään manipuloida sitä. Hän on tietoinen todellisuudesta vain voidakseen selviytyä.”
Meditaatio on Frommille yhteiskunnallisen vallankäytön purkamista. Perhesuhteet, hierarkiat, talousjärjestelmä, kieli, logiikka, sukupuolikäsitykset sekä itseilmaisun tavat vaikuttavat kaikki siihen, millaiseksi luonteemme muovautuu. Meditaatioharjoitus nostaa pintaan muistoja ja tunteita. Se saattaa paljastaa, etteivät meitä ohjaavat mielenliikkeet ole puhtaasti omiamme. Näin käsityksemme siitä, mikä on todellista ja mahdollista, avartuvat.
Tällainen harjoitus on jaetun kärsimyksen, dukkhan, kohtaamista. Meditaatioharjoitus voi auttaa tunnistamaan, kuinka kokemuksemme syntyvät suhteissa muihin ihmisiin, ja kuinka nämä suhteet ovat puolestaan yhteiskunnallisten valta-asetelmien läpäisemiä. Se, mitä zazeniin, meditaatioistuntaan, asettuvassa ihmisessä tapahtuu, kertoo, mitä maailmassa tapahtuu.
Meditaatio on kollektiivista terapiaa.
Jos sielu on kerran valjastettu tieto- ja hoivatyössä kapitalistisen arvontuotannon palvelukseen, kuten Berardi on väittänyt, kenties meditaatio voi olla keino vapauttaa sielu kärsimystä aiheuttavista valtasuhteista.
Meditaatioharjoitus luo myös kärsivällisyyttä, joka auttaa toimimaan myötätuntoisesti kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisuuden vähentämiseksi. Hyväksyminen on tällöin todellisuuden täyttä tunnistamista ja kohtaamista. Se on luopumista tarrautumisesta haluun, etteivät asiat olisi niin kuin ne ovat. Tarrautuminen katkeroittaa ja syö voimia. Toiminta, joka lähtee liikkeelle perityn tilanteen tunnustamisesta, on vapaata siitä psykologisesta painolastista, jota vastaan haraaminen kasaa.
Hyväksyminen voi tarkoittaa myös sen vakaumuksen hyväksymistä, ettei alistamisen tarvitse jatkua, ettei ihmisiä tule kohdella kuin esineitä ja että ilo ja elämä kuuluvat kaikille, eikä vain harvoille. Halu toimia terveen yhteiskunnan puolesta sairautta ja kärsimystä vastaan ilmentää sitoutumista myötätuntoon, joka ei taivu tai anna myöten, vaikka myötätunto ei saisi mahdollisuuksia kukoistaa maailmassa.
Meditaatio voi kuitenkin olla kaikkea tätä, ja paljon muutakin, vain mikäli sille ei aseteta ehtoja; vain mikäli sen annetaan olla, mitä ikinä se onkin. Päämäärän asettaminen vie meditaatiolta sen, mistä siinä pohjimmiltaan on kyse: kaiken hyväksyvästä läsnäolosta tässä ja nyt. Meditaatio ei nimittäin ole lopulta mitään muuta kuin istumista alas ja hengittämistä.
