Suomalainen yhteiskunta määritellään perinteisesti länsimaisia arvoja noudattavaksi ja yksilön oikeuksia korostavaksi. Yksilöllä on yhteiskunnassa velvollisuuksia mutta myös oikeuksia. Vähemmistöjen kohdalla tilanne on usein toisenlainen. Vähemmistöjen edustajia ei nähdä aina yksilöinä, kun yksilöt katoavat kokonaisen kulttuurin ja etnisyyden taakse.
Ihmiselle on luontaista hahmottaa maailmaa kategorioiden kautta. Se auttaa meitä jäsentämään ympäristöämme.
Mitä kauemmaksi menemme totutuista käytänteistä, arvoista ja tavasta hahmottaa asioita, sitä vaikeammiksi tilanteet saattavat muuttua: mitä kauempaa ihminen vaikuttaa etniseltä taustaltaan ja kulttuurisesti olevan, sitä latautuneempaa valtaväestön suhtautuminen häneen usein on. Toiseus voi näkyä arjessa joskus näennäisesti vähäpätöisinä juttuina, kuten erilaisena äänenvoimakkuutena bussissa.
Erityisen ongelmallisiksi vähemmistöjen luokittelu käy, kun se liittyy toimintaan kouluissa ja työpaikoilla – erilaisissa instituutioissa ja julkisissa tiloissa. Jos yhdenvertaisuus näissä ei toteudu, puhutaan rakenteellisesta syrjinnästä, rasismin raadollisimmasta muodosta.
Helsingin kaupungilla pyritään siihen, että työntekijöiden profiili vastaisi kuntalaisten profiilia. Tämä tarkoittaa, että kolmetoista prosenttia kaupungin työntekijöistä pitäisi olla ulkomaalaistaustaisia. Tavoitetta ei ole vielä saavutettu.
Instituutiot kuvastavat suomalaisia arvoja, ja samanaikaisesti instituutioissa toimivat ihmiset oikeuttavat toimintaansa näillä arvoilla – näin tapahtuu silloinkin, kun arvot eivät kannusta kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun. Arvojen konflikti ilmenee usein kohdistettuna johonkin symboliseen: esimerkiksi musliminaisen huivin käyttöön tai romaninaisen samettihameeseen.
Olen tehnyt yli vuoden etnografista kenttätyötä Suomen romanien keskuudessa ja samanaikaisesti työskennellyt projektissa, jonka tarkoituksena on romanien sosiaalisen osallisuuden tukeminen ja köyhyyden ehkäiseminen. Suomen romanit ovat vuodesta 1968 olleet aktiivisesti mukana suunnittelemassa romanipoliittisia toimenpiteitä, mutta he taistelevat yhä sosiaalisista ja kulttuurista oikeuksistaan.
Monet romanit ovat miettineet nimensä vaihtamista sen vuoksi, että työmarkkinat avautuvat heille nykyisellään nihkeämmin kuin ”perusvirtasille”. Muslimitaustaisten kohdalla on ollut samansuuntaista pohdiskelua. Nimen vaihtaminen ratkaisee ongelman kuitenkin vain työhaastatteluun asti.
Ongelmat eivät ilmesty yhtäkkiä työelämän kynnyksellä, vaan toiseus rakentuu jo lapsena. Nuorille ulkopuolisuuden kokemukset ovat erityisen haitallisia. Toiseuttaminen ei kuitenkaan ole yksisuuntaista tai pääväestön etuoikeus. Toiseuden kautta vähemmistöjen yksilöt muodostavat ja muokkaavat omaa kulttuurista identiteettiään.
Yhteiskunta odottaa vähemmistöiltä integroitumista, mutta ei anna siihen mahdollisuuksia. Olisiko parempi unohtaa ajatus integraatiosta ja puhua yhdenvertaisesta kulttuurisesta rinnakkainelosta?
Kirjoittaja työskentelee Helsingin yliopistolla All Youth -tutkimushankkeessa.
