Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sonja Hyppänen
Suomen suhde ympäristöasioihin on hulluutta.
Hautala- ja Kärnägaten myllerryksessä ajan- ja todellisuudentajuni on kadonnut. Kun todellisuus alkaa muistuttaa huonoa elokuvaa, jossa henkilöhahmotkaan eivät itse muista mitä ovat sanoneet ja kenelle, toivon herävääni.
Valitettavasti painajainen levittyy eteeni lehtien sivuilla ja televisiossa: ihmiskunnan murheet, kuten työpaikat, öljy ja taloudellinen hyöty näyttävät ajavan ohi Arktiksen suojelusta. Ja koska Arktinen alue tullaan pilaamaan joka tapauksessa, ei Suomen ole mitään järkeä jäädä pois näistä bileistä. Mikä logiikan riemuvoitto.
Vaikka en ole millään tapaa erityisen isänmaanrakas ja vaikka mietin noin joka toinen päivä passin vaihtoa, suomalaisena minua iljettää, että valtionyhtiömme jäänmurtajat tukevat mahdollista ympäristökatastrofia. Merenkulkijana olen onnellinen, etten kuulu Merimiesunioniin, joka ylistää Suomen toimivan ympäristöasioissa vastuullisesti. Koen, että puhdas meri ja ehjä ekosysteemi ovat tärkeämpiä kuin öljyvahingon tahrimat rahat.
Suomalaisena minusta tuntuu myös pahalta seurata metsäyhtiöitämme viemässä avohakkuu- ja puupelto-oppeja maailmalle. Ja nyt kun pääsin Suomesta valittamiseen: en ole ylpeä siitäkään, että meillä on jäljellä enää kourallinen upeita susia. En pidä siitä, että pohjoisen metsissä melskaavat talvivaarat ja metsäkoneet. Tuhannet järvemme rehevöityvät kiitos maatalouden, teollisuuden ja soiden kuivattamisen. Se niistä vesistä ja rannoista. Ehkä luonnolla on muuten ollut joku syy tehdä suosta suo eikä metsää.
Niin monessa asiassa olemme Euroopan takahikiä. Rakennamme ydinvoimaa ja suojelemme turkisteollisuutta. Miljoonien turkiseläinten kärsimys on oikeutettua, jotta työpaikat säilyvät. Tämä on hulluutta. Samaan aikaan lehdet ovat täynnä irtisanomisia, konkursseja, lomautuksia, leikkauksia ja rakenneuudistuksia.
Ymmärrän ihmisten huolen omasta toimeentulostaan, mutta miksi luonto ja eläimet joutuvat maksumiehiksi? Kuinka ihminen onkaan rakentanut maailman, jossa palvomme keksintöämme rahaa enemmän kuin itse palloa jossa elämme?
Tästä suosta havahduin uhkaavaan lähtemisen tunteeseen. Reilun parin viikon päästä on aika muuttaa taas etelään takaisin Steve Irwin -laivalle. Pian eteläisellä Jäämerellä alkaa Japanin valaanpyyntikausi. Ystäväni sanoin: “muuallakin on paskaa, vain eri paskaa”. Australian ja Japanin valaanpyyntilaivaston välinen oikeusjuttu on vielä auki Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa, mutta se tuskin estää harppuunalaivoja suuntaamasta Etelämantereen rannikolle.
Nähtäväksi jää, onko Japani ottanut oppia Venäjältä aktivistien kohtelussa. On hämmentävää huomata, kuinka asenteet aktivisteja kohtaan ylipäätänsä ovat koventuneet yhteiskunnassa. Nyt pelataan käsitteillä. Sen sijaan että oikeasti keskusteltaisiin kansalaisjärjestöjen (kun valtioille tärkeää on vain talouskasvu, kansalaisjärjestöjä tarvitaan) esiin nostamista ongelmista, keskitytään näiden tai yksittäisten tekijöiden vähättelyyn tai demonisointiin.
Henkilökeskeisyys on toki aikamme uutisoinnin riesa, mutta pitäisikö huomio siirtää pelaajista itse peliin?
