HenkilökohtaistaKirjoittanut Hanna Kuusela

Kirjallisuutta pipo kireällä

Lukuaika: 2 minuuttia

Kirjallisuutta pipo kireällä

HenkilökohtaistaHenkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Lukulistoja ja kaanoneita.

Viime päivinä Facebookissa on taas kierrellyt listoja kirjoista, jotka kaikkien olisi pitänyt lukea. Listoilla on lähinnä klassikoita ja lisäksi pari dekkaria osoittamassa, etteivät listojen laatijat vaella aivan syvimmässä yössä. Listoilta voi sitten merkkailla itse lukemansa kirjat ja voivotella sitä, ettei ole ehtinyt vielä lukea Raamattua tai Shakespearen koottuja.

Periaatteessahan nämäkin listat ovat vain osa sivistyneiden aikuisten hupailua, harmitonta kisailua Facebookin yleisessä hengessä. Saahan siitä jutun juurta, jos huomaa, että kukaan ei ole lukenut Odysseusta mutta kaikki ovat käyneet läpi Bridget Jonesit. Tai toisin päin. Listoihin ei kannattaisi suhtautua tiukkapipoisesti… mutta ei voi mitään, kyllä minun piponi vaan kiristää.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Alkuihastelun ja vertailun jälkeen joku nimittäin yleensä keksii kysyä, miksi listalta puuttuu nuo tai nämä kirjat, tai miksi siellä on tuo vaikka ei ole tätä.

Tehdään siis asia kerralla selväksi: kaanonit ja lukulistat ovat sattumanvaraisia. Ne eivät edusta syvempää ymmärrystä kirjallisesta ilmaisusta, vaan ne ovat jonkun yhteiskunnan hierarkiassa huipulle kivunneen näkemyksiä siitä, mitä massojen oikeasti pitäisi lukea. Ne ovat yleensä hyvin miehisiä ja Eurooppa-keskeisiä. Ne pursuavat kolonisoivien herrakansojen käsityksiä siitä, miltä ihmisyyden pitäisi näyttää. Vaikka mukaan on ujutettu pari Oxfordin käynyttä pakistanilaista tai Harvardissa opiskellutta nigerialaista, ja vaikka ranskalaiset ja venäläiset ovat kirjoittaneet niin paljon köyhistä ja kärsivistä, nämä kirjat on yleensä kirjoitettu takkatulen loimussa Jeevesin kiillottaessa kenkiä.

Ja mikä pahinta: kaanoneissa on paljon tylsiä kirjoja, joista vain muutama kirjallisuudentutkija on kiinnostunut. Kaanonit rakentuvat usein sille ajatukselle, että kirjallisuudenhistoria on ollut jatkuvaa kehitystä ja olennaista on bongata ne kirjat, joissa on ensimmäisen kerran keksitty käyttää sitä tai tätä kerrontatekniikkaa. Kaikki tutkijat tietävät tämän, ja moni lukemisen ystäväkin voi sen ymmärtää, mutta silti moni potee huonoa omaatuntoa, kun ei ole ehtinyt lukea kanonisoituja kirjoja.

Mutta kuten sanoin, ei pipoa kannattaisi niin kireäksi kutoa. Kyllähän lukiessa oppii vaikka mitä, avartavathan kirjat ajattelua, ja ovathan monet kanonisoidutkin klassikot viihdyttäviä.

Mutta hitsi kun aika ei riitä kaikkeen, etenkin kun päivässä on vain 24 tuntia ja pelkästään Suomessa julkaistaan vuosittain reilu 10 000 kirjaa. Uusia kaunokirjojakin tulee ulos keskimäärin viisi päivässä, ja vanhatkin on lukematta. Töitäkin pitäisi tehdä vähintään 40 tuntia viikossa, mieluiten enemmän, ja polkupyörä tarvitsisi huoltoa, lasten kanssa pitäisi olla enemmän, isovanhemmista ja ystävistä pitää huolta, olisi muistettava urheilla joka päivä, ruoka olisi hyvä kasvattaa itse, kulttuuripalveluja pitäisi käyttää ja aikaansa seurata, poliittisesti aktiivinen olisi hyvä olla, seurakuntavaaleissa ei pitäisi jättää äänestämässä, kuvataidetta ei pitäisi unohtaa ja matkustaminen avartaisi. Mummokin pitäisi taluttaa tien yli.

Ja illalla pitäisi onnistua rentoutumaan hyvän kirjan parissa, viinilasillinen kädessä, villasukat jalassa ja pipo löysällä.