Arvostelussa Tagore Rabindranathin kirja Gitanjali.

Jumaluuden voi nähdä autoritaarisena, etäisenä ja pelottavana. Sen voi myös nähdä hyväksyvänä, kaikessa läsnä olevana ja rakkaudellisena. Tästä jälkimmäisestä kirjoitti Rabindranath Tagore.

Kuka tämä Tagore sitten oli, saattaa joku kysyä. Vastaus voisi olla esimerkiksi, että Tagore oli ensimmäinen aasialainen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, runoilija, säveltäjä, poliitikko, humanisti, filantrooppi ja uskonnollinen vaikuttaja, joka aikanaan kommentoi Suomenkin sotakärsimyksiä huolestuneena aikalaisena.

Aikalaiset puolestaan tunsivat Tagoren: käännettyään itse (alun perin vuonna 1910 bengalin kielellä julkaistun) Gitanjali-teoksensa englanniksi hänestä tuli kansainvälinen tapaus. Tämän Tagoren edelleen tunnetuimman teoksen käänsi suomeksi jo vuonna 1917 muuan Eino Leino.

Nykyään Gitanjalia ei runouden suurkuluttajien lisäksi meillä moni tunne. Uusi Hannele Pohjanmiehen käännös voidaan nähdä paitsi kielellisenä päivityksenä, myös tervetulleena muistutuksena kirjallisesta suuruudesta, joka on edelleen monelle intialaisen kirjallisuuden symboli.

Gitanjali on runollinen runsaudensarvi lähemmäs 200 sivullaan, mutta sen luonnehtiminen ei ole vaikeaa. Sen mitaton runous on ylistystä pyhälle ja lempeää pilkkaa niille, jotka eivät pyhyyttä ymmärrä. Hienovarainen moninaisuus syntyy muunnelmista, joiden kuvasto toimii avaimena Tagoren maailmankuvaan.

Tagoren perhe edusti Kalkutan kulttuurieliittiä, ja sen historiassa yhdistyi Tagoren omin sanoin hindulainen, islamilainen ja brittiläinen kulttuuri. Ekumeenisuus ja siihen liittyvä suvaitsevaisuus jäivät, mutta Tagoren huomio karkasi sukupalatsista kastijärjestelmän alistaman tavallisen kansan pariin.

Gitanjali ei ole ylistyslaulu maamiehelle, mutta se on uskontunnustus maailmalle, jossa pyhyys ja kauneus löytyvät auringon korventamasta ja pölyn peittämästä maamiehen todellisuudesta.

Sydämesi on raukea ja silmäsi ovat yhä uniset. Etkö ole / kuullut että häikäisevä kukka loistaa piikkipensaikossa?

Tagoren huolena on, ettei toinen tunne hänen iloaan: että kaiken arkisen, likaisen ja ränsistyneen keskellä on jotain, mikä tekee tästä kaikesta mielekästä.

Se jokin on se, jota munkki etsii mietiskelemällä ja runoilija laulamalla. Tagorelle nämä ovat olennaisesti yksi ja sama ja läsnä kaikessa mitä maailma pitää sisällään. Rakastettua odotetaan saapuvaksi. Jumala on rakastettu, ja rakastettu on Jumala. Ristiriitaa ei tarvitse ratkaista, koska ristiriitaa ei ole.

Tässä Gitanjali onnistuu kiteyttämään sen kauneimman, mitä hindulaisuutena tunnettu sekamelska pitää sisällään: että sanan ’jumala’ tarkoitetta ei tarvitse etsiä vankkureiden maantiellä nostattamaa pölypilveä kauempaa. Samalla Tagore tulee muistuttaneeksi siitä varovaisuudesta, jolla fanaattisia yhden totuuden saarnaajia tulee kohdata.

Gitanjalin toisteinen estetiikka voi jakaa mielipiteet. Sen rakastavaa katsetta, joka ei kiellä maailman ilmeistä rumuutta, on vaikea olla ihailematta.

Tagore Rabindranath: Gitanjali. Suom. Hannele Pohjanmies. Basam Books, 2013. 182 s. Kolme tähteä.

Tapani Möttönen