Ruotsalaiskirjailija Johannes Anyuru kirjoitti kirjan Ugandasta, isänsä
kotimaasta, jossa ei ole koskaan käynyt.

Johannes Anyuru muistaa olleensa 15- tai 16-vuotias, kun hän kuuli ensimmäistä kertaa isänsä elämäntarinan. Eteläruotsalaisessa Växsjön pikkukaupungissa äitinsä kanssa elänyt Anyuru oli käymässä ugandalaisen isänsä luona Göteborgissa.

Uskomaton kertomus kesti useita päiviä ja poukkoili Ugandan maaseudulla väkivaltaisen veljen luona vietetystä lapsuudesta huipputaistelulentäjän koulutusvuosiin Kreikassa, Idi Aminin vallankaappauksen seurauksiin ja tansanialaiseen vankileiriin. Keskustelu kasvoi tarinoiden labyrintiksi.

”Mietin, että vau, jonkunhan pitää tehdä tästä elokuva!”, Anyuru kertoo.

Kesti parikymmentä vuotta, että Anyuru sai tarinan kirjoitettua. Ensin hänestä tuli runoilija, kun Allen Ginsbergin sanat veivät lukioiässä mennessään.

”Olin ennen sitä yrittänyt olla räppäri, kuten kaikki joiden kanssa hengailin. Mutta kun löysin runouden, se tuntui paljon aidommalta, rehellisemmältä ja totuudellisemmalta.”

Miehen kasvuympäristöstä, monikulttuurisista ruotsalaislähiöistä nouseva esikoiskokoelma Det är bara gudarna som är nya julkaistiin vuonna 2003, ja se sai ylistävän vastaanoton.

Anyurusta tuli 23-vuotiaana apuraharunoilija. Seuraavat kaksi kokoelmaa kertoivat ystävän kuolemasta ja surullisesta poliittisesta todellisuudesta. Proosaan Anyuru siirtyi suuren sydänsurun jälkeen. Syntyi kasvukertomus Skulle jag dö under andra himlar, jota Anyuru kuvailee rakkaustarinaksi.

Anyuru tunnetaan Ruotsissa kirjojensa lisäksi yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan. Hän on opettanut kirjoittamista Göteborgin ja Malmön köyhimmissä lähiöissä ja luennoinut göteborgilaisakateemikkojen perustamassa vaihtoehtoyliopistossa, Clandestino Institutissa.

Vuonna 2009 Anyuru kirjoitti yhdessä suomalaistaustaisen kirjailija Aleksander Motturin kanssa säilöönottokeskuksista näytelmän, joka esitettiin Göteborgin kaupunginteatterissa. Ohjaaja Lisa Aschan tekee sen pohjalta parhaillaan elokuvaa.

”Olimme väsyneitä siihen, että etnisyydestä ja rasismista puhuivat vain meidän kaltaisemme keskiluokkaiset ihmiset. He käsittelevät kysymyksiä identiteetistä, siitä että tunteeko itsensä ruotsalaiseksi, tai millaista on, kun ei päästetä yökerhoon.”

”Halusimme viedä keskustelun niihin, jotka eivät edes saa olla täällä, jotka joutuvat piileksimään.”

Anyuru on puhunut julkisuudessa paljon kokemastaan rasismista, ja teema on vahvasti esillä myös hänen teoksissaan.

”En pidä hirveästi Ruotsista”.

Silti Ruotsin maine rasismittomana maana vaikutti.

”Ruotsissa ajatellaan, ettei meillä ole rasismia. Sitä aina puhutaan, että miten rasistista muualla on. Olin kauhistunut siitä, että miten minua kohdeltaisiin Ruotsin ulkopuolella. Ihmiset sanoivat esimerkiksi, että USA on niin rasistinen paikka.”

Ensimmäiselle kunnon ulkomaanmatkalleen hän päätyi vasta 24-vuotiaana. Sittemmin Anyuru on tottunut matkustamiseen ja löytänyt kosmopoliitit kulttuuripiirit.

”Isot yhdysvaltalaiset kaupungit tuntuvatkin minusta paratiisilta. Olin ajatellut, että New York on valkoinen kaupunki, jossa on sitten kaukana mustia ghettoja, mutta oikeastaan se onkin tosi sekoittunut. En ollut vähemmistössä.”

Teini-iän rasismikokemusten keskellä Anyuru elätteli romanttisia kuvitelmia isänsä kotimaasta Ugandasta.

”Että menisin takaisin sinne mistä olen tullutkin, niin kuin mulle sanottiin.”

Isän elämästä, 1970-luvun afrikkalaisesta politiikasta ja tulevaisuutensa menettäneiden pakolaisten ruotsalaisesta lähiötodellisuudesta kertova runollisen kaunis Myrsky nousee paratiisista ilmestyi Ruotsissa vuonna 2012, ja se sai lukuisia palkintoja. Se on vastikään julkaistu suomeksi.

Kirjassa kuljetaan pitkässä ruohikossa, katsotaan loputtoman violetteja auringonlaskuja ja pyöräillään hiekkateitä maassa, jonka ilmavoimien eliittilentäjäksi Anyurun isän piti päätyä. Anyuru ei ole koskaan käynyt Ugandassa. Kyse on kapinasta, hän myöntää.

”Ihmiset aina sanovat, että sun pitäisi mennä, se on tärkeää! Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta olin ihan että mikset itse mene sinne sitten? Mä haluan mennä Argentiinaan tai New Yorkiin ja tuhanteen muuhun paikkaan.”

Telakkatöihin ja ruotsalaislähiöön päätynyt isäkään ei palannut koskaan synnyinmaahansa: ensin se oli poliittisesti mahdotonta, sitten ei ollut rahaa, ja kun paluu olisi viimeisten sairausvuosien aikana kiinnostanut, isä oli liian heikko.

Isä myös koki pitkään, että kotimaa oli pettänyt hänet – eikä puhunut Ugandasta pojalleen. Eikä Anyuru koskaan oppinut isänsä kieliä, langia tai swahiliakaan.

Isän kuolema muutti Anyurun suhteen Ugandaan: Facebookista löytyneet serkut surivat kuolemaa mukana, vaikkeivät olleet isää koskaan tunteneetkaan.

”Nyt meillä on jotain, joka yhdistää. Kyllä mä aion sinne mennä.”

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista. Schildts & Söderströms 2014. Suom. Outi Menna. 250 s. Neljä tähteä.

Kati Pietarinen