Arvostelussa Suvi Vallin kirja Elämä:kertoja.

Onpa täysi kirja, ja hauska, tämä Elämä:kertoja, se sisältää eloisia maisemia ja ihmisenhitusia. On se täynnä keinojakin, niitä, jotka lopulta tekevät runokirjasta hitaan luettavan ja merkityksiltään kasvavan. Poetiikka sisältää kaiken, tai ainakin valtavasti mahdollista.

Kuitenkin kirja muistuttaa kokonaisuudessaan jonkinmoista sortimenttia tyylistä ja tilanteesta. Alan kaivata kaaria, uskaliasta jämäkkyyttä kuvasten ja tarinaisten asemesta.

Runo on pitkää proosaa tehokkaampi näyttämö toisiinsa kietoutuville tarinoille. Valli asettaa tarinoita ihmisistä rinnan ja peräperää, ja poetiikan keinot ovat niin laajat, että tylsyys on poissa: ”Matti on niin rehellinen mies, että hänen täytyy lainata v a r k a a n merkitys toisesta kielestä.”

Proosamaista tekstiä pilke silmässä, mutta näissä tyyli muodostuu hankalaksi. Miksi ilmaisun pitää löystyä kun vaihdetaan lyriikan keinot suoravirkkeisempään proosailmaisuun? Pätee kirjallisuudessamme laajasti ja näemmä myös yhden kirjan mittakaavassa.

Elämä:kertoja on herttaisen inhimillinen kirja. Sen lyyrisessä vyöryilyssä ei ole mitään hankalasti ymmärrettävää tai runollista eteerisyyttä. Se ottaa ihmisen mittoja: ”Kuin ihmiset siitä paikasta / olisivat se paikka.”

Suvi Valli: Elämä:kertoja. Otava 2014. 107 s. 3 tähteä.

Maaria Pääjärvi