Yhdysvaltalaiset diplomaattisähkeet tukevat näkemyksiä, joiden mukaan Ukrainan kriisissä on kyse suurvaltojen etupiiritaistelusta, ei ainoastaan Venäjän laajentumispyrkimyksistä.
Lähes vuoden kestänyt Ukrainan kriisi kehystettiin länsimaisessa mediassa pitkään kamppailuna ensin maan korruptoitunutta hallintoa ja sitten Venäjän aggressiivisia laajentumispyrkimyksiä vastaan.
Rinnalle on kuitenkin yhä vahvemmin noussut vaihtoehtoinen narratiivi, jonka mukaan lännellä oli oma osuutensa kriisin aiheuttamisessa.
Vuosina 2010–2011 Wikileaks-sivusto julkaisi noin 250 000 Yhdysvaltain diplomaattisähkettä, joista sadat käsittelevät Ukrainaa. Sähkeet ovat vuosilta 2006–2010, mutta ne käsittelevät pitkälti samoja aiheita ja henkilöitä, jotka ovat olleet pinnalla menneen vuoden aikana.
Voima kävi läpi noin 200 Ukrainaa käsittelevää sähkettä ja selvitti, mitä ne kertovat Ukrainan kriisin syttymisestä ja käännekohdasta sekä siitä, mihin maa mahdollisesti on matkalla.
Diplomaattisähkeet tarjoavat mielenkiintoisia yhdysvaltalaisdiplomaattien näkemyksiä Ukrainan edellisestä ja nykyisestä hallinnosta, ja niissä muun muassa ennakoidaan Krimin niemimaan liittäminen Venäjään.
Sähkeet näyttävät tukevan näkemyksiä, joiden mukaan kriisin kärjistymisessä oli kyse muustakin kuin Venäjän aggressiivisesta laajentumisesta.
1. Kriisin syttyminen
Janukovytš – Moskovan sätkynukke?
Marraskuussa 2013 suurissa talousvaikeuksissa painineen Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš kieltäytyi allekirjoittamasta EU:n tarjoamaa assosiaatiosopimusta ja vastaanottamasta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n lainapakettia, mikä laukaisi suuret mielenosoitukset Kiovan keskusaukiolla Maidanilla.
Janukovytš sanoi Venäjän presidentin Vladimir Putinin pyytäneen häntä viivästyttämään assosiaatiosopimuksen allekirjoittamista.
Muun muassa Yhdysvaltalainen senaattori John McCain kävi Maidanilla osoittamassa tukensa Ukrainan hallinnon eroa vaativille mielenosoittajille ja sanoi NBC:lle, että ”Yhdysvaltain kongressi harkitsee vakavasti sanktioiden asettamista Ukrainalle, jos maa kieltäytyy allekirjoittamasta EU:n assosiaatiosopimuksen ja liittyy sen sijaan Venäjän johtamaan tulliliittoon.”
Joulukuussa Janukovytš matkusti sopimaan Vladimir Putinin kanssa 11 miljardin dollarin arvoisesta lainapaketista Venäjän kanssa, mutta osapuolten mukaan Ukrainan liittymisestä tulliliittoon ei neuvoteltu.
Kriisin syttymisestä on esitetty lukuisia kuvauksia, joista kaksi kenties yleisintä ovat seuraavat:
1. Venäjä lahjoi korruptoituneen oligarkin Janukovytšin, joka myi maansa edun oman etunsa tähden. Tämän takia Maidanin mielenosoittajat vaativat Janukovytšin sekä hallituksen eroa ja Yhdysvaltojen sekä monien EU-maiden johtajat kävivät osoittamassa tukensa mielenosoittajille.
2. Janukovytš ja Ukrainan hallitus tekivät maan talouden kannalta parhaan ratkaisun tilanteessa, jossa Ukraina oli pakotettu valitsemaan idän ja lännen väliltä. Pääministeri Mykola Azarov sanoi marraskuussa, että EU:n ja IMF:n tarjoamat rahoituspaketit eivät yksinkertaisesti olleet riittäviä, minkä takia maa kieltäytyi allekirjoittamasta assosiaatiosopimusta ja kääntyi Venäjän puoleen.
Mitä Wikileaks kertoo:
Sähkeet vuosilta 2006–2010 eivät tarjoa selitystä kriisin syntyyn, mutta ne osoittavat, että Viktor Janukovytš pyrki johdonmukaisesti välttämään vastakkainasettelua idän ja lännen välillä. Yhdysvaltalaisdiplomaatit uskoivat, ettei Janukovytš ”halua olla Moskovan sätkynukke, vaan itsenäisen Ukrainan johtaja”.
Ukrainan tasapainoilu idän ja lännen välillä alkoi vuosien 2004–2005 oranssista vallankumouksesta, jossa Viktor Janukovytš ”syrjäytettiin” ensimmäisen kerran. Janukovytš oli voittanut presidentinvaalien toisen kierroksen joulukuussa 2004, mutta länsimaiden valvoman uudelleenlaskennan jälkeen presidentiksi nousi Viktor Juštšenko.
Juštšenkon johdolla Ukraina suuntautui vahvasti länteen. Maan suhteet Venäjään heikentyivät nopeasti, mikä vaikutti siihen, että Janukovytšin Alueiden puolue voitti kevään 2006 parlamenttivaalit.
Pääministeriksi noustuaan Janukovytš sanoi Yhdysvaltain suurlähettiläälle William Taylorille, ettei hän kantanut kaunaa siitä, että Yhdysvallat oli tukenut vaaleissa Juštšenkoa, joka ”oli työnsä velkaa yhdysvaltalaisille”. Taylor puolestaan analysoi, että Janukovytš ”ei ollut mikään synnynnäinen, ja tuskin edes uudelleensyntynyt, demokraatti”.
Loppuvuodesta 2006 yhdysvaltalaisdiplomaatit tapasivat tuoretta pääministeriä tiuhaan, ja heidän epäluulonsa hälvenivät. Marraskuussa 2006 suurlähettiläs Taylor kirjoitti, ettei ”kukaan täällä usko Janukovytšin haluavan Moskovan sätkynukeksi. Janukovytš ajattelee Ukrainan kansallista etua, suvereniteettia ja toimintavapautta etenkin suhteessa Venäjään.”
Janukovytš itse painotti monissa keskusteluissa Yhdysvaltojen edustajille, että Ukraina ei aio nähdä itää ja länttä kahtena leirinä, joiden väliltä maan on valittava.
Eräässä keskustelussa hän sanoi, ettei Ukrainan kannata tehdä äkkinäisiä liikkeitä Naton suhteen, koska se provosoisi Venäjän nostamaan kaasun hintaa. Heti perään hän painotti, että ”eurooppalaisen valinnan” Ukraina on jo tehnyt.
Ainoa yhdysvaltalaisdiplomaattien vihjaus Janukovytšin suhteesta Venäjään löytyy sähkeestä vuodelta 2008, jolloin Janukovytš johti oppositiota. Ukraina haki samana vuonna sotilasliitto Naton jäsenyysvalmennusohjelmaan, mutta Janukovytšin johtama Alueiden puolue löi kapuloita rattaisiin.
Suurlähettiläs Taylorin allekirjoittamassa sähkeessä kuvataan väliotsikon ”Janukovytš: kansanmies vai Venäjän nukkehallitsija?” alla, kuinka Taylor kovisteli Janukovytšia tämän puoluetovereiden Natoa ja Kosovon tilannetta käsittelevistä lausunnoista, jotka ”kuulostivat hyvin paljon siltä, kuin ne olisi saneltu Moskovasta”.
Janukovytš sanoi, ettei hänen puolueensa olisi tai tulisi koskaan olemaan vieraan valtion työntekijä. Integroituminen länteen pitäisi hänen mukaansa tehdä niin, että suhde Venäjään otetaan jatkuvasti huomioon, sillä ”Yhdysvaltojen hallituskaan tuskin halusi nähdä konfliktia Ukrainan ja Venäjän välillä”.
Vuoden 2010 presidentinvaalien alla yhdysvaltalaisdiplomaatit analysoivat, että jos Janukovytš voittaa, hänen ulkopolitiikkansa ytimessä olisivat puolueettomuus (non-bloc status) ja moneen suuntaan verkottuminen (multi-vectoralism).
Sähkeiden perusteella on luonnollisesti mahdotonta arvioida, oliko Janukovytš presidentinkaudellaan Moskovan sätkynukke vai ajettiinko hänet valintatilanteeseen, josta ei ollut ulospääsyä. Janukovytš näytti joka tapauksessa uskovan, että valinta idän ja lännen välillä voisi olla maalle kohtalokas.
2. Krimin liittäminen Venäjään
Aggressiivista laajentumista vai etupiirin suojelua?
Helmikuussa 2014 Janukovytš syrjäytettiin ja Ukrainaan valittiin uusi hallitus. Länsimaiden näkökulmasta kyse oli hirmuhallinnon oikeutetusta vaihtamisesta, kun taas Venäjä piti tapahtunutta vallankaappauksena. Seuraavassa kuussa nähtiin yksi kriisin suurimmista käännekohdista, kun Vladimir Putin liitätti Krimin niemimaan Venäjään.
Venäjän todettiin rikkovan kansainvälistä oikeutta, ja esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Barack Obama puhui Putinin ”aggressiivisuudesta” ja ”arvaamattomuudesta”.
Putin itse perusteli vuotuisessa televisioidussa haastattelussaan Venäjän päätöstä historiallisten syiden lisäksi sillä, että Venäjä pelkäsi Ukrainan liittyvän Natoon.
Krimin irrottamisen syitä puivat teoriat jakautuvat karkeasti seuraaviin kahteen:
1. Putinin teko oli yllättävä ja aggressiivinen, ja sen motiivina oli halu laajentaa Venäjän valtakuntaa kohti entisen Neuvostoliiton mittoja.
2. Putin toimi strategisesti ja odotetusti. Hän suojeli Venäjän etupiiriä ja etenkin Krimin niemimaan Sevastopolissa sijaitsevaa laivastotukikohtaa joutumasta länsimaiden vaikutusvallan piiriin.
Mitä Wikileaks kertoo:
Diplomaattisähkeet tukevat jälkimmäistä teoriaa. Niiden perusteella Krimin liittäminen oli ennalta-arvattava skenaario. Sillä spekuloitiin jo vuonna 2008, kun Ukrainan ja Venäjän välit edellisen kerran tulehtuivat.
Vuonna 2008 Ukraina eteni Viktor Justsenkon ja Julia Timošenkon johdolla vauhdilla kohti Natoa. Huhtikuussa järjestetyssä Naton huippukokouksessa Bukarestissa keskusteltiin Ukrainan mahdollisuuksista päästä sotilasliiton jäsenyysvalmennusohjelmaan, mutta Yhdysvaltain ja sen presidentin George W. Bushin tuesta huolimatta Nato-maat eivät hyväksyneet Ukrainaa ohjelmaan.
Yksityisen tiedusteluyhtiön Stratforin sähkeessä viitataan ”lukuisiin mediaraportteihin, joiden mukaan Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi suljettujen ovien takana pidetyssä kokouksessa Nato-johtajille, että jos Ukraina liittyy Natoon, Venäjä ottaa Krimin takaisin itselleen”. Uutisten totuudenmukaisuutta ei ole koskaan vahvistettu.
Vuoden 2008 kesäkuussa yhdysvaltalaisen Cargenie Moscow Center -tutkimuskeskuksen johtaja Dmitry Trenin sanoi yhdysvaltalaisdiplomaateille, ettei Yhdysvallat ”voisi millään saada Venäjää hyväksymään Ukrainan Nato-jäsenyyttä”. Treninin mukaan Venäjä ”sietäisi Ukrainan suomettumisen”, mutta Nato-jäsenyys voisi johtaa Krimin ”väkivaltaiseen irtautumiseen”.
Myös diplomaattisähkeistä löytyy mainintoja Krimin irrottamisesta.
Vuonna 2009 Ukrainan ja Venäjän välit olivat jo niin tulehtuneet, että lokakuussa 2009 Ukrainan hallinnon edustajat ilmaisivat yhdysvaltalaisdiplomaateille huolensa ”Venäjän muodostamasta sotitaallisesta uhkasta”. Sähkeen mukaan ukrainalaispoliitikot sanoivat yhdysvaltalaisille, ettei maalla ollut riittäviä turvallisuustakuita kriisitilanteita varten.
Kun yhdysvaltalaisdelegaation edustaja totesi Ukrainan entiselle ulkoministerille Volodymyr Ohryzkolle, että Naton ja Ukrainan välisessä peruskirjassa sekä Budapestin muistiossa taataan Ukrainalle konsultaatiota kriisitilanteista, Ohryzko kysyi ”retorisesti, olisiko sellaisesta konsultaatiosta hyötyä, jos venäläisjoukot valtaisivat Krimin”.
Osuvin ennakointi maaliskuun 2014 tapahtumista löytyy vuoden 2010 heinäkuulle päivätystä Stratforin sähkeestä, jonka lähteeksi mainitaan Kremlin political thinktanker. Sähkeessä Venäjän valtaa Krimillä kuvataan näin:
”Oli Moskova kuinka vahva tai heikko tahansa, se pystyy koska tahansa repimään niemimaan Ukrainasta vaivattomasti, jos Moskovan ja Kiovan välit katkeavat. Kiova on aina tiennyt tämän.”
Stratforin analyytikko toteaa sähköpostivastauksessaan olevansa samaa mieltä.
3. Kriisin jälkeen
Liittyykö Ukraina Natoon?
Kun kriisi aikanaan päättyy, Ukrainalla on jälleen edessään päätös siitä, yrittääkö maa pysytellä ”puolueettomana” vai integroitua vahvemmin joko itään tai länteen.
Vladimir Putin sanoi Venäjän liitättäneen Krimin itseensä siksi, että se pelkäsi Ukrainan liittyvän sotilasliitto Natoon. Oliko Venäjällä mitään perustetta olettaa näin käyvän?
Maaliskuussa 2014 Ukrainan uusi pääministeri Arsenij Jatsenjuk sanoi, ettei Nato-jäsenyys ole Ukrainan tähtäimessä.
Elokuussa parlamentin puhemies Oleksandr Turtšynov kuitenkin sanoi uutistoimisto Itar-Tassin mukaan, että Ukrainan pitäisi liittyä sekä EU:hun että Natoon. Samassa kuussa Nato ilmoitti syventäneensä yhteistyötä Ukrainan kanssa kriisin aikana.
Ukrainan ja Naton suhteesta on esitetty esimerkiksi seuraavanlaisia näkemyksiä:
1. Ukraina ei aio eikä sen pidä liittyä Natoon. Esimerkiksi Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger kirjoitti maaliskuussa 2014 Washington Postissa, että Ukrainan pitäisi pysyä Suomen tavoin riippumattomana.
2. Ukrainan liittyminen Natoon voi tapahtua jo lähivuosina. Chicagon yliopiston professori John Mearsheimer kirjoitti elokuussa 2014 Foreign Affairs -lehdessä, että Naton laajentuminen kohti Itä-Eurooppaa on Ukrainan kriisin pohjimmainen syy.
Mitä Wikileaks kertoo:
Diplomaattisähkeistä selviää, että Ukraina tavoitteli Nato-jäsenyyttä kaikilla muilla kuin Viktor Janukovytšin valtakausilla. Maan nykyinen presidentti Petro Porošenko ja pääministeri Arsenij Jatsenjuk olivat vuorotellen ulkoministereinä viemässä Ukrainaa sotilasliittoon vuosina 2007–2009.
Jo vuonna 2006, alle kaksi vuotta oranssin vallankumouksen jälkeen, Viktor Juštšenkon Ukraina oli jo lähellä hakea Naton jäsenyysvalmennusohjelmaan. Yhdysvaltalaisdiplomaatit sanoivat sähkeiden mukaan Juštšenkolle, että ”Yhdysvallat tukee teitä, ovi Natoon on auki”.
Yksi ongelmista oli jäsenyyden alhainen, noin 25 prosentin kannatus kansan keskuudessa. Etenkin Itä-Ukrainassa vastustus oli diplomaattisähkeiden mukaan suurta. Kesällä 2006 Ukrainan ja Yhdysvaltojen oli määrä järjestää Krimillä ”Nato-kumppanuuden hengessä” Sea Breeze -niminen sotaharjoitus, mutta se peruuntui paikallisten mielenosoitusten takia.
Ulkoministeriön korkea-arvoinen virkamies Sheila Gwaltney kirjoitti mielenosoitusten johtuvan siitä, että vuoden 2004 ”reilut ja demokraattiset presidentinvaalit hävinneet poliittiset voimat” olivat katkeria Juštšenkon hallinnon menestyksestä. Yli 80 prosenttia krimiläisistä oli äänestänyt vaalien toisella kierroksella Viktor Janukovytšia.
”Meidän ei pidä vetäytyä ja antaa näiden voimien voittaa”, Gwaltney linjasi.
Paikallinen vastustus oli kuitenkin liian voimakasta: Krimiläiset poliitikot julistivat niemimaan ”Nato-vapaaksi alueeksi”, ja sähkeistä selviää, että mielenosoitusten tukahduttaminen oli vaikeaa, koska ”60 prosenttia paikallisista poliiseista ei suostunut tottelemaan maan keskushallinnon käskyjä”.
Kun Viktor Janukovytš nousi pääministeriksi syksyllä 2006, hän jäädytti maan Nato-haaveet hetkeksi. Janukovytš oli sähkeiden mukaan luvannut presidentti Juštšenkolle, että hän lähettäisi heti virkaan noustuaan Natolle kirjeen, jossa pyytäisi Ukrainalle jäsenyysvalmennusohjelmaa.
Pian alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei Janukovytš tekisi näin. Yhdysvaltalaisdiplomaatit epäilivät, että asialla olivat Janukovytšin ”länsivastaiset” poliittiset avustajat.
”Meidän täytyy varmistaa, ettei Janukovytšin aitoja pyrkimyksiä euroatlanttiseen integraatioon torpata”, Sheila Gwaltney kirjoitti.
Sähkeessä vuoden 2007 alusta kuvataan, kuinka Juštšenkon ja Janukovytšin kiistat muun muassa maan ulkopoliittisesta suunnasta johtivat poliittiseen umpikujaan, jonka presidentti lopulta ratkaisi hajottamalla Janukovytšin hallituksen.
Juštšenko ja uusi hallitus, jonka ulkoministerinä vuonna 2007 toimi nykyinen pääministeri Arsenij Jatsenjuk, veivät Ukrainaa Natoon täydellä höyryllä.
Vuonna 2008 maa haki sotilasliiton jäsenyysvalmennusohjelmaan, mutta Yhdysvaltojen tuesta huolimatta eurooppalaiset Nato-maat Saksan ja Ranskan johdolla estivät hakemuksen läpimenon. Ukrainalle kuitenkin luvattiin jäsenyys ”määrittelemättömän ajan päästä”, ja maa jatkoi Nato-yhteistyön syventämistä.
Yhdysvallat ei lakannut tukemasta Ukrainan jäsenyyspyrkimyksiä huolimatta siitä, että sähkeiden perusteella yhdysvaltalaisdiplomaatteja oli varoitettu Nato-jäsenyyden voivan johtaa Krimin irtaantumiseen.
Vuoden 2010 tammikuun presidentinvaalien alla Nato nousi Ukrainassa vaalikysymykseksi, vaikka erään sähkeen mukaan joulukuussa 2009 jotkut Nato-maat ilmaisivat ulkoministeriksi nousseelle Petro Porošenkolle ”toiveensa siitä, ettei näin kävisi”.
Porošenko muistutti Nato-maiden edustajia siitä, että Ukraina oli osallistunut useampiin Nato-operaatioihin kuin mikään toinen sotilasliiton kumppanimaista ja pyysi, että Nato-maat eivät antaisi Venäjälle mahdollisuutta ”käyttää veto-oikeutta” Ukrainan Nato-jäsenyyteen.
Viktor Janukovytš ilmoitti julkisesti vaalien alla, että hän pyrkisi korjaamaan Ukrainan tulehtuneet suhteet Venäjään ja luopuisi Nato-jäsenyyden tavoittelusta. Janukovyts voitti vaalit, ja kesällä 2010 hän poistatti Ukrainan turvallisuusstrategiasta Juštšenkon sinne aikoinaan lisäämän maininnan siitä, että maan tavoitteena on Nato-jäsenyys.
Diplomaattisähkeet osoittavat, että viimeisten kymmenen vuoden aikana Ukraina on pyrkinyt Natoon kaikkina muina paitsi Viktor Janukovytšin valtakausina.
Nyt vallassa ovat jälleen samat henkilöt, jotka olivat oranssin vallankumouksen jälkeen viemässä Ukrainaa sotilasliittoon. Nähtäväksi jää, ovatko heidän tavoitteensa edelleen samat.
_______________
Porošenko, ”huonomaineinen oligarkki”
Ukrainalaisten sanotaan lähteneen Maidanille vaatimaan maahan uutta ja korruptoitumatonta johtoa. Kumpikaan näistä adjektiiveistä ei diplomaattisähkeiden perusteella kuvaa toukokuussa 2014 maan uudeksi presidentiksi valittua Petro Porošenkoa.
Muun muassa pankin ja televisioaseman omistanut suurliikemies, ”yksi Ukrainan rikkaimmista miehistä”, on ollut vahva vaikuttaja ukrainalaisessa politiikassa koko 2000-luvun ajan. Vuoden 2006 parlamenttivaalien jälkeen Yhdysvaltain suurlähettiläs William Taylor kirjoitti, että Meidän Ukrainamme -puolueen kansanedustaja oli ollut puolueen ”koko vaalishow’n” ja huonon menestyksen takana:
”Huonomaineiseen (discredited) oranssiin oligarkkiin ruumiillistuivat kaikki puolueen heikkoudet”, Taylor analysoi.
Vuonna 2008 Porošenko johti Ukrainan keskuspankin neuvostoa, kun Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ryhmä tuli finanssikriisin runtelemaan Ukrainaan valmistelemaan maalle luvattua 16,2 miljardin dollarin vakauttamisohjelmaa.
Ryhmän edustajat mainitsivat Yhdysvaltain suurlähetystön edustajille, että yksi Ukrainan ongelmista oli maan keskuspankin neuvosto: se oli täynnä eturistiriitoja, ja taloudelliset sekä poliittiset intressit vaikuttivat suuresti keskuspankin tekemiin päätöksiin.
”Erityisenä malliesimerkkinä neuvoston haitallisesta roolista” IMF:n edustajat mainitsivat neuvoston johtajan Petro Porošenkon.
Samankaltainen viittaus löytyy eräästä vuoden 2009 sähkeestä, jossa puidaan Porošenkon valintaa uudeksi ulkoministeriksi:
”Kun Porošenko johti kansallista turvallisuus- ja puolustusneuvostoa [vuonna 2005], häntä kritisoitiin siitä, että hänen bisnes-intressinsä Venäjällä olivat johtaneet konfliktiin.”
_______________
Teemu Muhonen
