Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Sarell
Minä vähän huijasin siitä onnellisuus-indeksistä.
Tämä blogi alkoi Happy Planet Index -tilastosta, jonka mukaan maailman onnellisimmat ihmiset asuvat Costa Ricassa ja Suomi on sijalla 59. No, tilanne ei välttämättä ole aivan niin paha kuin indeksi antaa ymmärtää. On myös olemassa puolisen tusinaa onnellisuutta mittaavaa luetteloa, joissa Suomi keikkuu kärkisijoilla. Että vähän tilastosta riippuu, mutta ei meillä kai ihan niin huonosti mene.
Vastikään lehdissä kuitenkin kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisten onnellisuus on laskusuunnassa. Pudotusta luonnehditaan ”trendinomaiseksi”.
Eurobarometrin mukaan taas Suomi on Euroopan kahdeksanneksi onnellisin ja maailman 20. onnellisin. Ja kuinkas ollakaan, taas tilastossa vilahtavat Latinalaisen Amerikan maat: Suomea onnellisempia olivat Puerto Rico, Kolumbia, El Salvador, Guatemala ja Meksiko. Kaiken kaikkiaan sosiaalisen epätasa-arvon, köyhyyden, väkivaltaisuuksien ja huumesotien riivaamassa Etelä-Amerikassa ollaan jokseenkin yhtä onnellisia kuin rikkaissa länsimaissa.
Onnellisuusprofessori Markku Ojanen pohtii blogissaan, että mikäli maita onnellisuuden perusteella jaotteleviin luetteloihin on uskominen, onnellisuuteen on kaksi tietä. Yksi on pohjoismainen hyvinvointivaltio. Toinen on eteläamerikkalainen elämäntapa.
Ja jälleen kerran ollaan lähtöpisteessä. Tutkijat arvelevat, että lattareiden onnellisuutta ilmeisesti kohottavat demokratian ja vaurauden lisääntymisen lisäksi uskonnollisuuden tuottama turvallisuus, suvaitsevainen kulttuuri sekä kokemus valintoihin liittyvistä vapauksista.
No, meillä Nicaraguassa ei ole enää demokratiaa ja vaurauden kanssakin on vähän niin ja näin, mutta se on totta, että valinnoissa on vapautta. Aivan yhtä paljon kuin yksilöllä on vastuuta. Sen kun ajelet ilman kypärää ja turvavöitä, matkustat perheinesi auton lavalla, tupakoit sisällä, lopetat peruskoulun kesken ja virtsaat kaupungintalon edessä keskellä päivää omille kengillesi; omapahan on asiasi! Älä turhaan kääntele pakkauksia etsien varoitustekstejä, jotka säästäisivät sinua käyttämästä omaa päätäsi. Jos juot styroksimukista ja poltat suusi, kaadut rappusissa tai unohdat silitysraudan päälle ja käräytät kämppäsi taivaan tuuliin, se on ihan oma mokasi. Hay que tener cuidado. Pitää olla varovainen. Nicaragualaisten suosikkihokema.
Suomineito ei ole vaarallinen. Se on pulskistunut Muumimammaksi, pehmoiseksi ja turvalliseksi muoriksi, jota päin voi juosta täysillä ja nyrkkeillä sitä vatsaan ja se sanoo vain hi, hi, hi. Miksi rintakehän päällä tuntuu paino, vaikka kaikki on kerrassaan mahtavasti? Mamman syleily, jonka tarkoitus oli suojella meitä ja tehdä elämästä ihanan vaarattomaksi kastroitu seikkailu, uhkaa aiheuttaa meille hitaan tukehtumiskuoleman. Vartija tulee juna-asemalla vastaan ja vaatii asiallisesti käyttäytyvää selväpäistä aikuista ihmistä kaatamaan olutpullonsa jämät maahan. Lapsella on ärrävika ja se on ujo ja hiljainen, ja psykologin mielestä se pitäisi laittaa erityiskouluun, ettei se jäisi ”normaalien” jalkoihin. Siellä ei saa oleskella eikä täällä, nurmikkoa tallata, pitää normaaliin elämiseen kuuluvaa ääntä, ei kuunnella musiikkia, ei edes omassa kodissaan, ei edes syntymäpäivänä, jos naapuri ei tykkää. Koirat eivät saa haukkua eivätkä pulut paskantaa. Ei, ei, ei. Valvontakameran sirkeä, likinäköinen kalansilmä kiikaroi elämästäsi rakeista, epäselvää videonauhaa – potentiaalisia uhreja, potentiaalisia syyllisiä. Kerjäläisille halutaan kerjäyskielto. Voi jumalauta.
Nicaragualaiselle 23-vuotiaalle kaverilleni – ihan tavallinen Eminemiä kuunteleva ja tupakkaa polttava nuori heppu – on ihan ookoo kantaa ranteessaan hölmöä kumista rannekorua, jossa lukee ”Jeesus on kanssani”. Uskontojen ehkä tärkein tehtävä on antaa ihmiselle teoria tai tarina siitä, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen. Suomalaiset – nuo suurenmoisen viehättävät, älykkäät, analyyttiset ateistit, agnostikot ja vapaa-ajattelijat – joutuvat hyväksymään elämässään epävarmuustekijän, jonka eliminoimista varten uskonnot todennäköisesti alun perin luotiin. Vaikuttaako suomalaisten onnellisuuteen se, että he pakenevat kuolemaa epätoivoisemmin ja pelkäävät sitä enemmän kuin vankkumattomassa jumalauskossaan liikuttavan naiiveilta tuntuvat nicaragualaiset? Tai sanotaan se vaikka näin: voisinko itse olla tänään onnellinen, jos tietäisin, että en ole enää huomenna täällä? Antaisinko pääni retkahtaa rennoksi, sielun päästää irti, tyytyväisenä eletyistä päivistä? Vai haukkoisinko kauhuissani kosteaa, tähtien ja mäkäräisten pilkuttamaa yöilmaa, jokainen hengenveto kuin yrittäisin ottaa hampailla kiinni Elämän pellavaisesta viitanliepeestä?
Olen kuullut miehestä, jota kutsutaan nimellä ”Ventana”, Ikkuna, koska hänellä ei ole etuhampaita. Nicaraguassa lihava on lihava, musta on musta ja rampa on rampa. Afroamerikkalaisella kämppäkaverillani oli nielemistä. Ei ollut millään tottua siihen, että ihmiset huusivat kadulla perään: ”Adios, negro!” Hollantilaisella ystävättärelläni ei olisi mitään sitä vastaan, että ihmiset lakkaisivat sanomasta häntä ”pullukaksi”. Nicaragualaiset ovat paitsi ahkeria havainnoimaan toisten ihonväriä ja ulkonäköä, myös parantumattoman isänmaallisia. Sotaveteraaneja kunnioitetaan, itsenäisyydestä on taisteltu. Mutta nicaragualainen ei ole rasisti, ei edes maahanmuuttokriittinen. Omat arkkivihollisensa kullakin, mutta amerikkalaiset ja costaricalaiset saavat nicaragualaisilta osakseen samaa kohtelua kuin muutkin. Olan yli ei tarvitse vilkuilla, kukaan ei käske menemään takaisin kotiin. Olisimmeko me suomalaiset onnellisempia, jos lakkaisimme pelkäämästä ja vihaamasta kaikkea sellaista, mikä on meille vierasta, ja ottaisimme ilmiöistä ja ihmisistä selvää – kuten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, joka ihailtavan rohkeasti tutustui homoseksuaaliin kollegaansa?
No joo. Paskanjauhaminen onnellisuudesta on nykyisin hyvin suosittu kansanhuvi. Jotkut narisevat, että tällainen ajattelu vain ruokkii individualismia ja itsensä toteuttamisen pakkoa. Minun mielestäni onnellisuudesta kannattaa puhua juuri siksi. Siksi, että me suomalaiset voisimme olla onnellisempia kuin olemme nyt. Eteläamerikkalaisen onnellisia. Me vain sorrumme usein tavoittelemaan onnea väärillä keinoilla ja mieltämään sen joksikin, mitä se ei ole – elämykseksi, rakastumiseksi, hyväksi fiilikseksi tai jostakin suuresta saavutuksesta aiheutuvaksi tilaksi. Jos onnellisuus käsitetään vain koettuna olotilana tai toteutuneina unelmina, se todellakin uhkaa kilpistyä rumaksi tyräksi housunkauluksensa yli paisuvassa individualismissa.
Toisin kuin kuvittelisi, mukavat ja mielialaa kohottavat tekemiset eivät ole tutkimusten mukaan juurikaan yhteydessä onnellisuuteen. Mutta mitä muuta sitä yrittää yhtä paljon kuin puuhastella itsensä onnelliseksi? Helsingin-ajoiltani muistan täyteen tuherretut kalenterin sivut, kirjamessut, poetry slamit, body pumpit, levyt, jotka piti kuunnella, jos meinasi pysyä kärryillä. Muistan kirjailijavierailut ja dokumenttifestarit ja klubikeikat ja uppotrampoliinijumpat, wannabe-intellektuellien suunpieksännän nurkkapöydissä, egoa turvottavat kaverisuhteet niiden kanssa, jotka ovat onnistuneet rakentamaan täydellisimmän identiteetin kaikista mahdollisista kiinnostavan ihmisen rakennusaineista. Muistan lentolippujen hintojen kyttäämisen ja reissujutut ja kateuden piston, kun joku palasi paikasta, jonka nimeä kukaan ei osannut edes ääntää.
Se kaikki oli omalla tavallaan ihan kivaa. Minusta siinä, että täällä ei kukaan ikinä referoi ulkomuistista lukemaansa kaunokirjallisuutta, ota satojen tuhansien asuntolainaa, lue itseään viisikymppisenä tohtoriksi ihan muuten vain, käy kulttuuririennoissa, harrasta mitään eivätkä matkusta minnekään, on kuitenkin jotakin, mikä tuntuu juuri nyt suurelta siunaukselta. Rauha tarttuu, viilentää kotiterassin lattian kuviolliset laatat mukaviksi astella, vie kutinan kantapäistä. Tuolla jossakin on pohjoinen, siellä ihmiset ottavat parhaillaan elämästä kaiken irti. Minä ruokin kanaa, juon kahvia, kastelen kukkia. Rapsutan koiraa, rasvaan itikanpistoksia. Istun kuistilla, en mene tänään mihinkään. Tästä käsin vain hiljaa opettelen. Maistelemaan varovasti vapautta, hymyilemään tuntemattomille, kuuntelemaan jumalan hengitystä.
Blogi onnellisista nicaragualaisista päättyy tähän.
