Aina tulee olemaan journalismia, mutta millaista?
Syksyn aikana on järjestetty jo kaksi seminaaria, joissa on pohdittu journalismin tulevaisuutta. Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen tapahtumassa syyskuussa kysyttiin, voidaanko journalismin yhteiskunnallinen tehtävä pelastaa. Radio- ja tv-toimittajien liiton seminaarissa lokakuussa kysyttiin vielä synkemmin: kuka pelastaisi journalismin?
Pessimistit varoittavat jatkuvasta medioiden tuotteistamisesta ja kaupallistamisesta. Tätä vastassa on optimistisempi näkemys, jonka mukaan journalismi ei ole kriisissä tai kuolemassa, korkeintaan murrosvaiheessa.
Yritykset, kunnat ja julkishallinto eivät voi tehdä esimerkiksi investointipäätöksiä BB-talon tai Demin tietojen perusteella. Journalismi muuttaa muotoaan uusien kanavien myötä, mutta se säilyttää vahvan asemansa myös perinteisissä medioissa.
On myös kolmas näkökulma: asiapitoinen uutisjournalismi ei ole kriisissä, mutta haasteiden edessä. Tässä suhteessa Suomi poikkeaa monista läntisistä maista. Median läpikaupallistuminen ei ole Suomessa ainoa ongelma, vaikkakin iso.
Mediataloja nykyään johtavien Hankenista ja Kauppakorkeakoulusta valmistuneiden rahakoneiden pitäisi ymmärtää journalismin kulttuurinen luonne. Journalismi ei ole mikä tahansa tuote, kuten kattopelti tai kännykkä. Tämän näkökannan puolesta on puhunut Turun Sanomien toinen päätoimittaja Riitta Monto:
”Tarvittaisiin valistuneita kustantajia, jotka ymmärtävät toiminnan erikoislaadun. Medioissa tarvitaan kyseenalaistavia toimittajia mieluummin kuin sisällöntuottajia osaamiskeskuksissa”, Monto sanoi Pasilan seminaarissa.
Monto on kiinnittänyt huomiota toiseen, suomalaisen median erityispiirteeseen. Meillä ei ole vastaavaa julkisuutta kuin monissa muissa länsimaissa, kuten Ruotsissa, Englannissa tai Yhdysvalloissa. Suomen media ei ole valtaapitävien kriitikko ja vallan vahtikoira, vaan osa valtajärjestelmää.
”Median suuri ongelma on samankaltaistuminen. Tiedotusvälineiden runsaudesta huolimatta tuntuu kuin media puhuisi yhdellä äänellä.”
Yksinäänisyyteen on kiinnitetty huomiota myös tutkijapiireissä. Professori Risto Kunelius on johtanut tutkimusprojektia, jossa on tutkittu suomalaista poliittista journalismia.
Kuneliuksen mukaan journalismin päälinja on pysynyt ennallaan: kansalaisia kutsutaan seuraamaan näytelmää, jossa kyse on ammattipoliitikkojen kyvystä ohjata valtiolaivaa yhteisesti sovittuun suuntaan. Tutkimuksen empiirinen aineisto kertoi politiikan ja journalismin strategioiden yhtenevyydestä.
Vastaavaa ”yksiäänisyyttä” ei esiinny liberaaleissa länsimaissa, mutta idän autoritaarisen menneisyyden maissa se on vallitseva. Suomi oli 110 vuotta Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta.
Perustellusti voi kysyä, tarjoaisiko ”yhden äänen” politiikan ja journalismin kyseenalaistaminen elintilan uusille toimijoille, jos samalla oivalletaan liiketaloudellinen markkinarako? Voiko ”yksiäänisyys” murtua, kun suuret ikäluokat antavat paikkansa nuoremmille?
Yhteiskunnan ylärakenteen instituutiot muuttuvat hitaasti. Ne myös suojautuvat pyrkiessään säilyttämään yksiäänisyyden. Nuorten ja naisten nousu media-alalla ei välttämättä takaa mitään, ainakaan heti.
Keskisuomalaisen syyskuisen gallupin mukaan Suomen johtavien lehtien päätoimittajien ja yleisön Nato-mielipiteissä on ammottava kuilu lehtien tyrkyttäessä Natoa epäröivälle kansalle. Hämmästyttävästä yksiäänisyydestä on puhunut myös Kauppalehden 31-vuotias päätoimittaja Aarno Ahosniemi:
”Päätoimittajat ovat liian samasta puusta veistettyjä. Jos kaikki ovat samaa mieltä ja menevät samaan suuntaan, ei synny ennakkoluulottomia ratkaisuja”, Ahosniemi sanoi Helsingin Sanomissa syyskuussa.
”Jos ei ole erilaisia näkemyksiä, mediabisneksen punainen lanka saattaa jäädä löytymättä.”
Olisiko tässä markkinarako, josta voivat pujahtaa pienet ja nokkelat, kuten nisäkkäät dinosaurusten vallan horjuessa ilmastonmuutoksen takia?
_______________
Suuri kupla
Edesmennyt päätoimittaja Raino Vehmas selitti vuonna 1971 Aamulehden nousun Tampereen ykköslehdeksi luotettavan uutisoinnin ja tiedonvälityksen ansioksi. Nyt mediataloissa yrityksen ensisijainen tavoite on liikevoitto. Heidän johtamissaan mediatehtaissa harvalukuinen ”moniosaajien” joukko tuottaa juttuja nopeasti useaan välineeseen.
Internetin läpimurto tapahtui 15 vuotta sitten, mutta mittaritutkimusten mukaan fakta- ja asiaohjelmien osuus Ylen ohjelmien kulutuksessa on pysynyt ennallaan. Tosin niiden ulottumattomissa olevien nuorten määrä on kasvamassa. Syrjäytyminen on kuitenkin sosiaalipoliittinen ongelma, ei median aiheuttama.
”Uusi teknologia pakottaa ymmärtämään yleisöä”, sanoi Charlie Beckett London School of Economicsista. Netin tuoma vuorovaikutus on myönteinen asia. Kansalaisjournalismi pakottaa ammattitoimittajat kuuntelemaan yleisöä herkemmällä korvalla.
Monikanavajulkaisemisen takia samat jutut tulvivat eri muodossa eri kanavilta. Etiikkaa ja lainsäädäntöä höllennetään, jotta erilaiset sponsoroinnit ja tuotesijoittelut toisivat lisää rahaa. Internet on kiihdyttänyt muutosta mahdollistamalla tarkistamattomien ja keskeneräisten uutisten julkaisemisen. Luotetaan siihen, että juttua korjataan lukijapalautteen avulla.
Paljon puhuttu kansalaisjournalismi on silti suuri kupla. Tutkimusten mukaan vain 14 prosenttia ihmisistä osallistuu verkkokeskusteluun päivittäin tai usein, 85 prosenttia joskus tai ei lainkaan. Varovaisenkin arvion mukaan länsimaihin on muodostumassa laajoja väestökerroksia, jotka ovat analyyttisen laatujournalismin tavoittamattomissa. Tiedosta tulee eliitin etuoikeus.
Jorma Mäntylä
