Vaaleanpunaisen, epätasaisen laastiseinän pinnasta pullistuu ulos posliinilavuaari.

Vaaleanpunaisen, epätasaisen laastiseinän pinnasta pullistuu ulos posliinilavuaari. Se on uuden kotini sielu. Kaakelimaton ympäröimänä se tuo kammariin häpeämättömyyden.

Olen aina rakastanut naamani rasvaamista julkisesti. Mahdollisimman tuntemattoman ihmisen seurassa, kesken lauseen huomaamatta käsi kassiin ja sieltä esiin tuubi. Suosin miedontuoksuisia, helliä perusvoiteita. Puristan poskeen ison kiekuran ja ryhdyn levittämään siitä yli nenän toiselle puolelle, hitaasti reunoille, ylähuulelle ja korvanlehtiin. Kuinka nautinnollista onkaan nähdä, kun vastapäätä istuvan hymy kiristyy tai leuka putoaa. Hänestä kumpuaa esiin hermostunut nieleskely, köhinä, hihitys tai pärskähtely. Ja sillä hetkellä tietää kasvojen kurtistumisesta ja silmien hehkusta sen, onko välillämme yhteys ja tuleeko ystävystymistä jatkaa. Mikäli seuralainen näkee minussa vain brutaalin hempukkamaisuuden, on se hauskaa mutta joutavaa. Jos hän näkee minut nyt uusin silmin vain toisena, itsensä kaltaisena, ihmisenä jonka iho kuivuu pakkasessa kuten meidän kaikkien joskus, on hänestä syytä ottaa tarkempaa selkoa.

Lavuaari seinässä vapauttaa empiirisen tutkimukseni uuteen äärimmäisyyteen. Nyt voin kutsua kotiini, tarjota kahvia, pestä kasvoni, jalkani ja kainaloni, levittää voidetta sääriin, leikata kynnet, hangata kantapäiden kovettumat ja laittaa deodoranttia. Kaikki luontevasti vieraan silmien edessä, yhdeksän neliömetrin yksiössä.

Heta Bilaletdin on helsinkiläinen abiturientti. Hän kirjoittaa lyhytproosaa & lyriikkaa.

Heta Bilaletdin