Intialaistaiteilija haluaa auttaa ihmisiä.
Elokuussa 2008 käveli säteilevä pensastukkainen intialainen mies Helsingin Töölössä galleria Mutageniin kuin nuori tiikeri. Hän kertoi tulleensa Suomeen tehtävänään antaa suomalaisille uusi sydän.
Suvadeep Das on käynyt läpi neljä eri taidekoulutusta eri puolilla Intiaa ja suorittanut Master of Sculptor -tutkinnon Delhin taideakatemiassa. Hän on monitaituri: muusikko, laulaja, veistäjä, päällään seisova jooga-ajattelija ja performance-taiteilija, mutta hän ei onnistunut pääsemään Valtion kuvataideakatemiaan Helsingissä.
Dasilla ei ollut asuntoa eikä rahaa, mutta hän halusi tehdä taidetta. Hän tuli juuri oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan: asui Mutagen-galleriassa ja teki seitsemän päivää Exotic ways performanssia, 22 tuntia joka päivä. Das rakensi tilaan rumputotemin jätepuusta ja erivärisistä nyöreistä ja soitti sitä, keskustellen jokaisen vierailijan kanssa, meditoiden ja paastoten koko viikon ja tekstaten parodisia pikamaalauksia suomalaisen byrokratian sydänvaivoista.
Myöhemmin hän joutui poistumaan maasta vuodeksi, mutta tuli takaisin ja on nyt Helsingin Teatterikorkeakoulussa.
Galleriaan kävellyt nuorukainen paljastui loistavaksi vanhan koillisintialaisen tradition tietäjäksi, joka osaa rummuttaa ja laulaa ihmeellisiä chantejaan.
Hän selosti ikivanhoja primitiivitaiteen symboleja ja visuaalisia rytmejä ja selitti, miten niiden originaalisissa abstrakteissa merkeissä ovat merkitykset.
Modernit taiteilijat kuten Kandinsky, Picasso, Malevitsh ottivat niistä aikoinaan palasia omiin tarkoituksiinsa osana länsimaista älyllistä imperialismia.
Das haluaa lopettaa ’taiteilijan’ erityismerkityksen ihmisistä erillisenä nerona ja palauttaa taiteen merkityksen takaisin ihmisille, kuten hänen suuri länsimainen esikuvansa saksalainen ”lämpöveistäjä” Joseph Beuys.
Tämä poliittinen taiteilija julisti 1960–80-luvulla ”sosiaalisen veistämisen” uutta yhteiskuntaa muovaavaksi tulevaisuuden kokonaistaiteeksi. Beuys on vaiettu taiteilija Suomessa, koska suomalaiset ovat antisosiaalisuuden mestareita.
Suvadeep on kasvanut Himalajan liepeillä Meghalayassa. Brittivallan aikana skottilaiset hallitsivat aluetta ja kotikaupungin nimi on Shillong.
Suvadeep on taustaltaan hindu, mutta kasvanut ympärillään kristittyjä, muslimeja ja buddhalaisia. Hän on nähnyt kaikki fanatismin tuottamat ongelmat, eikä halua samaistua mihinkään uskonlahkoon.
Kotiseutu on ylänköä, ja paikallisissa alkuasukkaissa on piirteitä Mongoliasta, Tiibetistä ja Kambodzasta. Vaikka Suvadeep on koulittu nykytaiteilija, ovat hänen juurensa kansanperinteessä. Hän on oppinut musisoinnin suoraan toreilta ja käyttää performansseissaan alkuperäisheimojen ikivanhoja rituaaleja.
Henkisyytensä hän ammentaa joogasta. Suvadeepin mielestä suurin ero intialaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä onkin se, että heillä spirituaalisuus, ja sen kautta huolenpito lähimmäisistä, on osa kaikkea toimintaa. Suomessa surussa ollaan yksin, mutta Intiassa surullinen saa heti lohdutusta.
Ratkaiseva sysäys tulla Suomeen tuli musiikista. Wimme Saari oli joikaamassa eurofestivaaleilla Delhissä 2004, ja Suva huomasi joikun samankaltaisuuden vuoristoheimojen laulutyylin kanssa. Hän sai halun tulla tähän joikumaahan. Hän onkin käynyt jo Lapissa ja haaveilee koulun päätyttyä löytävänsä pysyvän olotilan saamelaisten maasta.
Suvadeep on tehnyt sosiaalista taidettaan esimerkiksi Intiassa lasten kanssa rakentamalla ekologisista ja kierrätysmateriaaleista soivia tiloja kuten bamburakennelmia. Hänestä olisi luontevaa mennä tekemään taidettaan kouluihin lasten ja nuorten kanssa Suomessa ja hän ihmettelee, miten mahdotonta se on, vaikka siitä on ilmiselvä puute.
Kaikkialla tulee vastaan tämä sydänlukko: ihmiset tuijottavat papereita ja todistuksia tai hänen eksoottista ulkonäköään, eivätkä näe, mitä todella tarvittaisiin käytännön tunnemaailmassa.
Hän kiittää tohtori Jyrki Siukosta, joka päästi hänet kerran puhumaan Kuvataideakatemiaan ideoistaan ja innostamaan oppilaita tekemään kierrätystaidetta ihmisten joukossa. Hän on kiitollinen jokaiselle, joka on auttanut häntä tässä vaikeassa ”sydäntehtävässä”.
Teatterikorkeakoulussa Das on voinut tehdä näytöksiä, joissa kaikki hänen ideansa yhdistyvät.
Suvadeep ei ole kiinnostunut ongelmista, jotka ratkaistaan pelkällä älyllä. Ongelman ratkaisu on aina TEKO. Hän haluaa työskennellä yhteisöllisten ratkaisujen, ei ongelmien kanssa.
Perimmäisenä kysymyksenä on uuden yhteisen kielen löytäminen, koska puhuttu kieli on ristiriitaista. Ratkaisuteoksen tähän ongelmaan hän teki Lapin Pellossa: hänellä oli valtava puunrunko rumpunaan, ja siihen rummutettiin yhdessä ihmisten ongelmat. Hän näyttää videota kotikylänsä ikiaikaisesta seremoniasta, jota yhä harjoitetaan. Seremonian ydin on juuri tämä: ongelmien yhteispoisrummuttaminen.
Miten hyvä idea vaikkapa Eduskunnan paussikevennyksenä!
Suvadeep pitää Tampereen Hirvitaloa parhaana toimintakeskuksena Suomessa. Pispalan erikoinen ympäristö ja nuorten osallistuva aktiivisuus on luonut Suvadeepin toiminnalle paikan, josta voi kasvattaa sydäntä! Hän toivoisi joka paikkakunnalle tällaisia keskuksia, joissa voisi opettaa taiteen yhteisöllistä merkitystä.
Toinen yhteisö on Willem Wilhelmuksen performance-tapahtuma Art Contact Helsingissä. Maalis-huhtikuussa Suvadeep esiintyy Wilhelmuksen järjestämässä Fake Fin -tapahtumassa Suomenlinnassa.
Maaliskuussa hän myös rakentelee installatiotaan ja antaa joogaopetusta Hakaniementorinkadun uudessa Remake-kierrätysverstaassa, josta saattaa tulla uusi ITE-paja Helsinkiin.
Fake Fin Festival of Experimental Live Art 1.–3.4. Helsingin Suomenlinnassa.
Erkki Pirtola
