Toimittaja & kirjailija Erkki Vettenniemi uppoutuu vuoden 2001 doping-skandaalin ikoniksi nousseen lääkärilaukun vaiheisiin. Unohtiko Kari-Pekka Kyrö laukun huoltoasemalle vahingossa – vai jätettiinkö laukku sinne tarkoituksella?

Lahden kymmenen vuoden takaisen dopingsotkun symboliksi nousi Hiihtoliiton musta lääkärinlaukku, johon tuntui tiivistyvän hiihtourheiluväen harrastelijamainen hölmöily.

Ei se vielä mitään, että käytetään MM-kisoissa kiellettyä plasmanlaajentajaa, jonka jäänteitä paljastuu kuuden huippuhiihtäjän virtsanäytteestä. Mutta että unohdetaan lääkärinlaukku tyhjine plasmanlaajentajapusseineen Ala-Tikkurilan Shellin etupihalle!

Laukun löytymisen julkisti Helsingin Sanomat, jonka ykkösuutinen se oli 26. helmikuuta 2001. Jutun mukaan laukku oli ”ilmeisesti” hukattu huoltoasemalle 10. helmikuuta, jolloin osa maajoukkueesta palasi lentäen Virosta Suomeen ja vaihtoi Shellillä taksin toiseen autoon. Sieltä se olisi reilun viikon kuluttua toimitettu löytötavarana Malmin poliisilaitokselle.

Hiihtoliiton välitön reaktio uutiseen oli hämmentynyt. Puheenjohtaja Paavo M. Petäjä kirosi, päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö arveli laukun hävinneen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Tallinnassa laukku oli kirjattu koneeseen, mutta ”siitä eteenpäin minulla ei ole varmuutta”, hän totesi. Kaksi yötä nukuttuaan Kyrö kuitenkin asetteli sanansa toisin: ”Laukku oli minun vastuullani, ja se on minulta sinne (Shellille) jäänyt, ja se on sillä selvä.”

Jälkimmäinen kommentti otettiin tiedotusvälineissä vastaan tunnustuksena ja Kyrön maine mustui entisestään. Samoin kävi hiihtolääkäreille Juha-Pekka Turpeiselle, jonka nimi oli löytyneen laukun lääkemääräyksissä, ja Pirkka Mäkelälle, joka oli ollut mukana Viron-matkalla.

Kaikissa näissä tapauksissa kansan ja median närkästyksellä oli väärä kohde. Plasmanlaajentajaan oli toki turvauduttu, mutta vieläkin suuremman kepposen oli tehnyt se taho, joka oli lavastanut lääkärinlaukun unohtamisen.

Seitsemän vuotta Lahden MM-hiihtojen jälkeen, keväällä 2008, Kari-Pekka Kyrö ryhtyi kertomaan plasmanlaajentajan takana piilleistä aineista epohormonia myöten. Siitä käynnistyi prosessi, joka tuuppasi STT:n muinaisen dopinguutisen uuteen, huhtikuussa 2011 alkaneeseen oikeuskäsittelyyn. STT:n uutisessa kerrottiin suomalaisen urheilun dopingista ja se toi kirjoittajalleen ja STT:n päätoimittajalle sakkotuomion.

Käytännössä täysin vaille huomiota on jäänyt lääkärinlaukkua koskeva tarkennus, tai itse asiassa paljastus. Syyskuussa 2008 Kyrö esitelmöi Kuopiossa ja vastaili samalla yleisökysymyksiin, joista muuan sivusi urheiluhistoriamme tunnetuimman pakaasin vaiheita.

Keskisuomalaisen toimittaja jäljensi juttuunsa ex-valmentajan vastauksen:
”Laukku ei unohtunut huoltoasemalle vaan joku vei sen sinne. En saanut laukkua koskaan lentoaseman hihnalta. Mutta joku osasi sijoittaa sen reittini varrelle.”

Ilta-Sanomien raportissa Kyrö täsmensi, että laukku ”tuli Tallinnan-koneesta normaalisti matkatavarahihnalle, mutta ei koskaan minulle asti”.

Kyrön Kuopiossa lausuma kommentti saa tukea tätä kirjoitusta varten tehdyistä taustahaastatteluista. Hiihdon sisäpiireissä on alusta asti uskottu, ettei mitään laukkua millekään bensa-asemalle unohtunut. Sekin on helppo huomata, miten sinnikkäästi Kyrö halusi heti selventää, että huolimattomuuden vuoksi ei Hiihtoliiton omaisuutta ollut hukattu.

Helsingin Sanomien skuuppi laukun löytymisestä ilmestyi siis 26. helmikuuta 2001. Sattumoisin juuri sinä päivänä vahvistettiin toinen suomalaiselta hiihtäjältä saatu positiivinen dopingnäyte, mikä lisäsi painetta Hiihtoliiton lääkärien suuntaan. Julkisuudessa puhuttiin sumeilematta ”dopinglääkäreistä” sekä muotoiltiin mahdollisimman loukkaavia vertauksia natsilääkäreiden ihmiskokeisiin.

Kukaan ei viitsinyt kuunnella Kyröä, joka toistuvasti korosti, että nämä lääkärit eivät olleet hankkineet kiellettyjä aineita eivätkä olleet ylipäänsä tehneet mitään sellaista, joka olisi vaarantanut urheilijoiden terveyden. (Tämän seikan on varmistanut STT-jutun viimeisinkin esitutkinta.) Heidän ainoa jossain määrin kyseenalainen toimenpiteensä oli ollut plasmanlaajentajan annostelu.

”Oli miten tahansa”, Kyrö tokaisi lopulta Helsingin Sanomille, ”minun vastuulla se laukku oli.” MTV3:lle hän täydensi viestiään: ”Kyllähän kaikki ymmärtävät, että jos laukussa jotain arkaluontoista materiaalia olisi ollut, niin olisinhan minä siitä huolehtinut.”

Kyrö suoraan sanoen vaati saada vetää ylleen ivan ja kritiikin laukusta, jonka injektioruiskuista, verisistä tupoista ja plasmanlaajentajapusseista olisi muutoin syytetty ennen kaikkea lääkäreitä. Helmikuun 2001 mediamyrskyn keskellä olisi tietenkin ollut mahdotonta yrittää inttää, että laukkuhan näpistettiin lentokentältä. Sellaisen selityksen olisivat hiihtoväen verta janonneet tiedotusvälineet ampuneet heti alas.

Kenen etujen mukaista sitten oli korjata lääkärinlaukku talteen ja saatella sen sisältö suurin otsikoin julkisuuteen? Tähän kysymykseen vastaaminen vie vuoteen 1998 eli STT:n dopinguutiseen, jonka kaikuja käsitellään raastuvassa vielä toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Lahden MM-kisoihin mennessä oli jutun tehnyt journalisti ja STT:n päätoimittaja tuomittu hovioikeutta myöten sakkoihin herjauksesta. He olivat myös eronneet STT:n palveluksesta. Hiihtoliitto oli siten kollektiivisesti nöyryyttänyt kotimaisia tiedotusvälineitä, jotka STT:n omistavat, sekä pitänyt siinä ohessa pilkkanaan tutkintaviranomaisia. Näillä kaikilla oli silti hyvä syy olettaa, että suomalaisessa hiihtourheilussa todella suosittiin kiellettyjä aineita.

STT ja virkavalta olivat lisäksi intiimissä yhteydessä toisiinsa. Dopingjutun tekijä oli naimisissa Helsingin rikospoliisin tutkijan kanssa, ja aviomies kävikin (tuloksetta) käräjillä todistamassa vaimonsa ammatillisen osaamisen puolesta.

Hovioikeuden STT-päätös annettiin lokakuussa 2000. Neljä kuukautta myöhemmin Lahdessa tarjoutui monille tahoille tilaisuus kostoon, ja juuri siihen juoneen – tosiasialliseen salaliittoon – kytkeytyy oudosti liikkunut lääkärinlaukkukin.

Vihje mustasta, pulskasta laukusta soitettiin virallisen version mukaan Helsingin Sanomien urheilutoimitukseen, josta se välitettiin Riku Rantalalle, lehden nuorelle rikostoimittajalle. Rantala luotti nimettömänä pysytelleen ”syväkurkun” vinkkiin ja sai 25. helmikuuta Malmin poliisilta selonteon löytötavaralaukun sisällöstä. Sitten vain taksi toimitukseen, jossa käytiin urakoimaan seuraavan aamun etusivua uusiksi.

Hiihtopiirien versiossa lääkärinlaukkua ei täytynyt varsinaisesti jahdata: syväkurkku tarjoili skuupin maan valtalehdelle sellaisenaan. Jälleen on muistettava, että STT on osakeyhtiö, jonka johtavat viestintäyhtiöt omistavat.

Helsingin Sanomia julkaiseva Sanoma News on tällä hetkellä STT:n suurin yksittäinen omistaja, kun taas alkuperäisen STT-jutun aikoihin siinä asemassa oli Alma Media. Näiden ja muiden mediatalojen toimittajat olivat (ja ovat) Hiihtoliiton ja STT:n välisessä dopingjupakassa asianosaisia.

Riku Rantalan jymyuutisen taustoista on ilmestynyt Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (2/2006) mainio tarina. Preesensissä etenevän tekstin mukaan Rantalan isän poliisituttava ”sattuu olemaan” sunnuntaina 25. helmikuuta työvuorossa ja suostuu tulostamaan ”lyhyen tapahtumaprintin”.

Näin varmistuu laukun päätyminen Malmin poliisiasemalle. Siitä paperista myös ilmenee laukun kirjanneen poliisin nimi, ja koska tämäkin ”sattuu olemaan” pyhätöissä, Rantalalle luovutetaan laukun sisällysluettelo. Malmin poliisi nimittäin ”kertoo, että löytötavaroihin liittyvät tiedot ovat julkisia”.

Sattumien sarja totisesti tarvittiin, jotta toimittaja sai käsiinsä informaatiota, joka ei ole julkista. Tämän seikan voi itse kukin todeta hakeutumalla lähimpään löytötavaratoimistoon ja vaatimalla virkailijalta tietoja paikallisen hiihtoseuran hukkaamasta rihkamasta.

Löytötavaroiden valokuvaaminen on niin ikään normaalioloissa mahdotonta. Kuukausiliitteen mukaan Riku Rantala ratkoi lääkärinlaukun arvoitusta yksin, mutta Helsingin Sanomiin painettiin 27. helmikuuta tyhjistä plasmanlaajentajapusseista kuva, jonka ottajaksi oli merkitty Juha Metso. Puhelimitse tavoitettu valokuvaaja sanoi olleensa keikalla Rantalan mukana – ”hyvin salaperäisellä” keikalla, jonka onnistumista poliisi oli valvonut.

Lahden kisojen lopputulokseen ei lääkärinlaukulla sittenkään ollut merkitystä. Kuuteen testikömmähdykseen ja suomalaisen hiihtourheilun täystuhoon ei vaadittu sen esineen todistusvoimaa.

Mutta sillä hetkellä, kun syväkurkku tyrkytti uutista Helsingin Sanomille, Hiihtoliitto oli hiljalleen toipumassa Jari Isometsän dopingnäytteen aiheuttamasta järkytyksestä. Isometsä ei ollut vetänyt juttuunsa Hiihtoliiton väkeä, joten syväkurkku tahtoi laukun avulla osoittaa, että kiellettyä ainetta oli käyttänyt moni muukin hiihtäjä, ja että asia oli joukkueen valmentajien ja lääkäreiden tiedossa.

Vain siinä tapauksessa, että plasmanlaajentaja ei olisi erottunut muiden suomalaisten virtsanäytteissä, lääkärinlaukku olisi ollut miltei sensaatiomaisen raskauttava todistuskappale. 

Ala-Tikkurilaan ulottunut tarinalinja voidaan siten hylätä. Laukkua ei Shellille unohdettu eikä sitä jätetty sinne lojumaan syväkurkun tai tämän mahdollisten apulaistenkaan toimesta. Korkeintaan laukkua ulkoilutettiin huoltoasemalla muodon vuoksi, eli Kari-Pekka Kyröä lainaten ”joku osasi sijoittaa sen” tuokioksi hiihtoväen reitille ja ujuttaa otsikoihin juuri silloin, kun Isometsän näyte oli jäämässä kisojen ainoaksi dopingvahingoksi.

Malmin poliisi sanoi muuten selvittäneensä koko tapahtumasarjan Shellin valvontakameran nojalla joitakin tunteja ennen kuin Kyrö otti vastuun laukun katoamisesta. Näin kerrottiin medialle, vaikka uutistekstin mukaan ”Kyrö, muut autossa olleet tai itse auto eivät käytännössä edes näy nauhalta, jos auton valoja ei lasketa lukuun”.

Lisättäköön vielä, että kohulaukustakaan ei tallentunut nauhalle yhtään vilausta.

Tehtävistään vapautetun päävalmentajan ”tunnustuksen” ansiosta poliisin hupaisa ”selvitys” säästyi julkiselta teilaukselta, jonka se toki yhä ansaitsisi.
Entinen rikostoimittaja, nykyinen seikkailumatkailija Riku Rantala kommentoi tätä kirjoitusta ohessa. Journalisti-lehdessä (18/2009) hän on jo spekuloinut syväkurkun henkilöllisyydellä: ”Jos mies on se, joksi häntä epäilen, syynä oli varmasti oikeudentunto, mutta oli hänellä syytä kostoonkin.”

Vihjeet viittaavat jälleen STT-jutun suuntaan, jutun, jota ilman ei Lahdessa olisi koettu yhtään dopingtapausta. Katoava laukku on nimittäin vain osa isompaa salaliittoa, jonka seurauksena median, esivallan ja antidopingväen ärsyttänyt Hiihtoliitto jymäytettiin uskomaan, että plasmanlaajentajan käyttö ei paljastuisi Lahden testeissä.

Sen kuvion täydelliseen purkamiseen taidetaan tarvita poliisin auttavaa kättä.

_______________

Skuupin tekijä kommentoi

Riku Rantala pitäytyy Helsingin Sanomien (26.2.2001) ja Kuukausiliitteen (helmikuu 2006) Lahti-tekstien takana. Skuupin saaminen oli ”ihan sattumaa”, hän toteaa puhelimessa, kun olen ensin referoinut juttuni havaintoja. Isän kautta avautunut ”väylä” joka tapauksessa helpotti uutisjahdissa, hän täydentää.

Rantala olettaa Kari-Pekka Kyrön todella unohtaneen lääkärinlaukun huoltoasemalle, mutta lehteen tulleen vihjesoiton vaikuttimena saattoi olla ”henkilökohtaisia syitä”, siis STT-juttuun palautuvaa kaunaa.

Kun mainitsen Juha Metson olleen kameroineen mukana poliisiasemalla, Rantala hämmentyy. Kyseessä lienee ”joku väärinkäsitys”, hän ehdottaa, ja arvelee Metson käyneen ottamassa kuvansa eri päivänä. Uusi soitto valokuvaajalle ei asetelmaa muuta: joko Metso tai Rantala muistaa (tai haluaa muistaa) väärin.

Kirjoittaja on toimittanut artikkelikokoelman Hiihto ja häpeä – Lahti 2001 mediaskandaalina. Jyväskylän yliopisto 2010. 224 s.

Erkki Vettenniemi