”Ainoat vaikeudet ollaan kohdattu Uudessakaupungissa, kun 50 skiniä uhkasi hyökätä kimppuumme”, Ivan muistelee.
Kourallinen Helsingin kaduilla työskenteleviä ihmisiä tekee uraa muusikkona julkisuuden valokehän ulkopuolella. Kiireessä ohi kiitävistä jalankulkijoista harva pitää katusoittajia musiikin ammattilaisina. Kuitenkin suuri osa oman tiensä valinneista taiteilijoista on saanut musiikillisen koulutuksen. Heille konserttisalien salonkikelpoinen yleisö on vain toinen kokemus jalankulkijoiden rinnalla. Myös itseoppineista soittajista moni on ajan kuluessa kehittänyt itselleen vankan ammattitaidon, oli kyseessä sitten harrastus tai ainoa elinkeino.
Mutta keitä nämä anonyymit soittajat todella ovat? Ja mikä saa heidät sormet kohmeessa soittamaan talvisina iltoina ohikiitävälle kiittämättömälle yleisölle?
Yksipuolinen kategorisointi ei katusoittajien kohdalla ole mahdollista, sillä helsinkiläiseen katukulttuuriin oman ilmeensä tuoneita taiteilijoita on yhtä moneen lähtöön kuin sitä värittäviä musiikkityylejäkin. Valtaosa soittajista on venäläisiä, mutta mukaan mahtuu niin suomalaisia työttömiä ja opiskelijoita kuin eteläamerikkalaista alkuperäisväestöä ja Baltian maiden kansalaisiakin. Kesäisin oman äänensä kulttuurien kirjavaan kuoroon tuovat myös afrikkalaiset rummuttajat.
Afrikkalaista rytmikulttuuria talven yli lämmittävä vantaalainen Juha Kiwano soittaa lyömäsoittimia Ateneumin kulmalla. Hänen neljäs kautensa päättyi joulukuussa 2003. Kiwano kertoo soittamisen alkaneen pitkäaikaistyöttömyydestä ja yksinäisyydestä sekä halusta tehdä jotain.
”Kymmenen vuotta sitten kattelin katusoittajia ja ajattelin, että tota mä en ainakaan tee. Nyttemmin mä oon moneen kanttiin miettiny, että täytyy päästä soittamaan. On pakko päästä soittamaan”, Kiwano kertoo.
Mitään tiettyä kappaletta tai kaavaa ei miehen taukoineen kolmisen tuntia pitkissä seteissä ole.
”Se tulee täältä”, hän sanoo ja purkaa käsin sydäntään huokaisten samalla syvään.
Nimettömänä pysyttelevä, vuosien ajan Helsingissä soittanut katusoittaja muistaa keskustaperkussionisti Kiwanon uran alun. Lasipullojen kilkuttamisesta ja kotikutoisen metallisen kielisoittimen rämpyttämisestä ovat ajan myötä kehittyneet niin miehen taidot kuin arsenaalikin. Afrikkalaisia rytmejä ihailevan soittajan kärryissä kulkevaan kokoelmaan mahtuu tavanomaisten rumpujen ja symbaalien ohella myös kattilankansia, puupalikoita sekä mitä erilaisimpia omatekoisia soittimia.
”Koitan kattoo, mistä tulee kiva ääni. Sen löytäminen on hieno tunne”, Kiwano kertoo.
Musiikki voikin parhaimmillaan toimia terapiana tai ainakin valtavien tunteiden välittäjänä sekä tekijöilleen että kuulijoilleen. Katumusiikki ei ole tässä suhteessa poikkeus.
”Siitä saa erittäin ison nautinnon, adrenaliinipurkauksen, jota vois verrata suoraan lähetykseen”, venäläisen Reelroad B yhtyeen jäsen pohtii.
”Joskus musiikkia kuunnelleet ihmiset polvistuvat meidän eteemme ja sanovat, että olemme pelastaneet heidän päivänsä.”
Reelroad B on epämääräinen porukka pietarilaisia kaveruksia, jotka kiertelevät soittelemassa yksin ja yhdessä erilaisissa kokoonpanoissa. Miehet ovat ammattimuusikoita, joilla on kokemusta myös konserttisaleista.
”Kansanmusiikille aidoin paikka on katu, kapakka tai riihitanssit”, yksi miehistä kertoo. Seitsemän vuoden aikana miehet ovat ehtineet kiertää Venäjällä ja ympäri Eurooppaa. Esiintymispaikoista he nostavat muita korkeampaan arvoon kotimaansa ja Ranskan.
”Ranskan rannikkoa kierrettiin kuukausi, eikä kukaan näyttänyt persettä.”
Niinpä niin. Lapsenkengissään kulkevalla suomalaisella katukulttuurilla on vielä paljon opittavaa. Pitkän aikaa täällä on laskettu katutaiteeksi vain nurkkiin kuseminen ja nakkikioskitappelut. Sinivalkoisella maalla on kuitenkin myös omat hyvätkin puolensa.
”Suomalaiset pitävät musiikista. Ja minä pidän suomalaisesta musiikista”, petroskoilainen viulunsoitonopettaja kertoo. Joka kesä yleensä pari viikkoa Suomessa lomaileva nainen soittaa myös suomalaista kansanmusiikkia esittävässä Kantele Street yhtyeessä.
”Oppilaani soittavat Petroskoissa kadulla, mutta minulle se ei ole mahdollista. Täällä minulla on siihen mahdollisuus.”
Latinalaisamerikkalaisen musiikin traditioista ohjelmistonsa ammentava Rafael puolestaan pitää Suomea huomattavasti Keski-Eurooppaa parempana soittopaikkana.
”Ranskalaiset ihmiset eivät suostu puhumaan englantia, liikenteessä täytyy pelätä henkensä edestä ja poliisit huutavat naama punaisena, että ’No English!’. Siihen verrattuna suomalaiset poliisit ovat lämpimiä, ystävällisiä ja rauhallisia. Suomalainen hiljaisuus tekee hyvää hermoille”, hän sanoo.
Rafaelin mielestä katusoittajan paratiisi on Ruotsissa, jossa ihmiset hyppivät, huutavat ja liikkuvat musiikin mukana.
”Ruotsissa on kuitenkin vaikea saada yösijaa, ja Tukholman soittopaikkoja hallitsee venäläisten katusoittajien mafia, jonka pomo jakaa vuorot metroasemille. Kun kerroin paikallisille soittajille suomalaisesta systeemistä, he olivat kauhuissaan. Heidän mielestään täällä vallitsee anarkia ja epäjärjestys.”
Todellinen ”anarkia” on kuitenkin kovin kaukana suomalaisesta katukulttuurista. Metroasemilla vartijoilla on lista soittoajoista, ja esimerkiksi Itäkeskuksessa asiointi hoidetaan infopisteellä. Luvan saanti yksityisellä alueella saattaa riippua siitä, kuinka soittopaikan vieressä sijainneet liikkeet ovat viime kerralla musisointiin suhtautuneet. Ulkona saa kuitenkin esiintyä kuka tahansa, vaikkakin vartijoilla on oikeus pyytää soittajia siirtymään pois kielletyiltä paikoilta.
Kolmen sepän patsaalla esiintyvän Amerincas-yhtyeen huilisti Giovanni on omakohtaisesti kokenut kaksi hyvinkin erilaista katukulttuuria. Kertomansa mukaan lähes kaikkialla Etelä-Amerikassa soittanut mies toteaa, että Atlantin tuolla puolen meininki on melko lailla riehuvampaa. Suomalaisilta samanlainen käytös luonnistuu tunnetusti vain mikäli päihteillä on osuutensa asiaan.
”Etenkin festareiden aikaan on kaupungeissa hyvä meininki”, yhtyeen laulaja-rumpali Ivan kertoo.
”Ja ainoat vaikeudet ollaan kohdattu Uudessakaupungissa, kun 50 skinin ryhmä uhkasi hyökätä kimppuumme.”
Reelroad B:n jäsenille tuttu katusoittaja pääsi puolestaan Aamulehden otsikoihin jouduttuaan Tampereella humalaisen arkkitehdin kynsiin. Mies ei ollut pitänyt säkkipillin soitosta ja oli käskenyt soittajaa lopettamaan. Kun soittaja ei ymmärtänyt, miksi hänen olisi pitänyt lopettaa, katkaisi arkkitehti yhden pilleistä polveaan vasten. Myöhemmin käräjillä mies tuomittiin korvaamaan soittajalle säkkipillin arvo korkoineen.
”Touhu on täällä semmosta, että joku hyökkää äkisti kimppuun, ja mullekin tossa joku kävi sanomassa, että nyt menee viulu solmuun”, yksi Reelroad B:n jäsenistä kuvailee öisiä soittokokemuksiaan.
”Huonointa tässä hommassa on, että joskus yleisön käyttäytyminen on ihan kuvottavaa. Semmosta, että joku kusipää tulee häiritsemään ihan silkasta ilkeydestään. Tuossa on esimerkki”, mies nyökkää kohti vieressä huonolla englannilla jotain käsittämätöntä örveltävää nuorukaista, joka yrittää tehdä soittajista ystäviään kaatumalla näiden päälle.
Juuri tästä syystä Rafael ei soita öisin. Hän ymmärtää humalaisen käytöksen olevan luonnollista, mutta soittohaluisen yleisön soittimille kohdistamat iskut vaikeuttavat musisointia.
”Iltaisin melkein jokainen ohikulkija yrittää rämpyttää soittimiani. Tunnen ne kuin oman ruumiini, ja jokainen, joka lyö niitä, lyö minua”, hän kertoo.
Osa soittajista on kokenut myös vartijoiden käyttäytymisen ongelmaksi. On selvää, ettei joka paikassa saa soittaa, mutta liian harvoin siirron perusteita on suostuttu perustelemaan soittajille. Tämä synnyttää negatiivisia tunteita ja epäilyksiä. Jopa Ateneumin kulmaan neljän vuoden aikana kasvanut Juha Kiwano pelkää yhä perusteetonta siirtoa.
”Joskus tuntuu, että vartijat kattovat naaman mukaan, kuka saa olla ja kuka ei. Toisinaan ovat olleet todella ilkeemielisiä”, Kiwano sanoo ja toivoo voivansa yhä jatkaa samalla paikalla.
Reelroad B:n jäsenet ovat kokeneet harmittavaksi ongelmakseen myös jotkut toiset katusoittajat. Yhtyeen viulistin mielestä ohikulkijoiden tulisikin erottaa aito musiikki pelkästä kerjäläisyydestä.
”Jotkut eivät lainkaan osaa soittaa. Ikään kuin he olisivat vain kuulleet, että tekeytymällä soittajaksi saa hieman rahaa. Kyseiset henkilöt ovat varmaan huonossa tilanteessa, mutta he mustaavat toisten soittajien maineen.”
Syvälle suomalaisuuteen pinttynyt luterilainen elämänkatsomus voi antaa katusoittajille suomifilmimäisen köyhien ritarien sädekehän. Toisaalta Reko Lundánin Ihmisiä hyvinvointivaltiossa hittinäytelmän roolihahmo Ekonomisti käy Aleksanterinkadulla soittamassa hyvien ja verovapaiden tienestien takia.
”Muut saa mitä saa. Jos rahaa tulee, niin sitä tulee. Jos ei tuu, niin ei tuu. En laskelmoi sitä”, Juha Kiwano vakuuttaa.
Monien muidenkin soittajien mielestä rahaa tärkeämpää on soittamisen antama harjoitus ja itseluottamus taikka puhdas esiintymisen ilo. Silti yksikään heistä ei kieltäydy rahasta. Vapaan trubaduurin kuvan takana on myös karu arki elinkustannuksineen, eikä soittaminenkaan ole ilmainen harrastus.
”Parin vuoden jälkeen ohjelmisto tulee ihmisille tutuksi ja täytyy kehittää jotain uutta. Itse tahdon ostaa vibrafonin”, kertoo Makkaratalon edessä ksylofonia itseäänitettyjen bassojen päälle soittava Fjodor.
”Joskus saattaa kuitenkin kymmenessä päivässä saada saman verran rahaa kuin toisella kertaa yhdessä päivässä”, pietarilaisesta konservatoriosta valmistunut muusikko jatkaa.
Katusoittajan ammatti saattaa olla verovapaata, mutta se on myös vailla lakien suomaa suojaa.
”Olen yrittänyt tehdä samalla toista työtä, mutta huomasin, että vain yhtä työtä voi tehdä kerrallaan hyvin. Jos yrittää kahta, on jälki keskilaatuista tai huonompaa. Ja jos soittaa huonosti, saa vähemmän rahaa”, Rafael kertoo.
”Kahden vuoden ajan nukuin kirpputorilla, rautatieasemalla ja eri leirintäalueilla”, mies jatkaa. Tällä hetkellä konkarin tulot riittävät kustantamaan yöpymiset hostelissa sekä digikameran hankkimisen.
Todellista taloudellista nousua Rafael ei kuitenkaan itselleen toivo vaikka myöntääkin, että joillakin katusoittajilla kyse on enemmänkin kaupallisesta bisneksestä.
”Esimerkiksi eteläamerikkalainen Antara on monijäseninen yhtye, joka soittaa yhtä aikaa monessa paikassa. Heillä on johtaja, joka organisoi soittoa. Itse en halua sponsoreita. Nyt elämäni on täysin vapaata.”
Anatoli Naboishenko puhaltaa trumpetistaan White Christmasin säveliä Stockmannia vastapäätä. Tämä on hänen neljäs joulunsa Helsingissä. Kotona Latviassa Naboishenko työskentelee baptistikirkon orkesterissa.
”Olen soittanut trumpettia 45 vuotta. Musiikillani tahdon antaa ihmisille rakkautta. Tahdon tuoda suomalaisille iloisen joulun. Jumala antaa minulle rakkautensa, ja siksi olen vapaa antamaan omani muille.”
Vapaus tuntuu olevan kaikkien katusoittajien arvoasteikossa korkealla. Samasta syystä myös menestyneissä pietarilaisissa klubiorkestereissa vaikuttava saksofonisti Eugene Senja aloitti kadulla soittamisen viime elokuussa. Siitä asti miehen tie on käynyt Helsinkiin aina kun vapaa-aikaa on löytynyt.
”Täällä olen aivan yksin. Kukaan ei tule kertomaan minulle, mitä pitää tehdä. Jos ei huvita soittaa, voin aina lähteä kotiin. Kaikki on kiinni minusta itsestäni”, Senja sanoo.
Hän kertoo huomanneensa myös ohikulkijoiden pitävän siitä, mitä hänellä on tarjottavanaan.
”Suurimmaksi osaksi soitan sellaista musiikkia, mistä itse pidän. Jazz-standardeja, bluesia, rock’n’rollia, reggaeta, funkia, improvisaatiota. Ihmiset nauttivat siitä.”
Myös Juha Kiwano antaa ymmärtää, että paras nautinto tulee hyvästä vastaanotosta.
”Olen kerännyt katseitakin, mutta pelkällä negatiivisella palautteella en enää olisi tässä. On kiva, kun silloin tällöin joku pieni palosammuttimen kokoinen tulee mukaan soittamaan”, hän sanoo.
Uusia soittimia rakenteleva ja erilaisia ääniä kokeileva Kiwano toivookin voivansa laajentaa performanssiaan mahdollisella esitanssijalla. Hän lähettää terveisiä omaa soittoharrastustaan inspiroineille Asamaanille, Hasse Wallille ja Galaxylle sekä Jakarandan Pekka Nymanille.
”Nähdään jos Jumala suo.”
Rafaelin kertoessa itsestään sattuu Kaisaniemen metroaseman rullaportaissa ohi kävelemään vanha mummo, joka pysähtyy kehumaan miehen soittoa.
”Pidän auringosta ja hymyilevistä ihmisistä, lapsista ja vanhuksista. Suomessa ei ole helppo kerätä ympärilleen yleisöä, mutta minulle riittää kun saa jonkun siellä täällä seuraamaan esitystä.”
Reelroad B:n asenne on tässäkin suhteessa muihin verrattuna asteen verran rankempi:
”Ihanneaika on toki kesäpäivä, mutta taitava soittaja pystyy soittamaan milloin vain. On meillä ollut yleisöä, vaikka olisi ollut 22 astetta pakkasta ja tuulta. Joskus riittää kun on yksikin henkilö, joka jää kuuntelemaan.”
Janne Sundqvist
