Yhdysvaltain ay-liike näkee valoa pimeydessä. Keväällä 1981 Ronald Reagan käynnisti presidenttikautensa iskemällä ammattiliittoja vastaan. Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Wisconsinin ankara ay-laki on havahduttanut amerikkalaiset vaatimaan menetettyjä oikeuksiaan.
Kukaan ei osannut odottaa, että Madisonin kaupungista Wisconsinissa tulisi Yhdysvaltain yhteiskunnallisen elämän keskus. Yhtäkkiä sadat rauhanomaiset mutta riehakkaat julkisten alojen työntekijät ja opiskelijat valtasivat osavaltion hallintorakennuksen koristeellisen istuntosalin neljän viikon ajaksi helmi- ja maaliskuussa, ja kymmenettuhannet mielenosoittajat tukivat valtaajia rakennuksen ulkopuolella.
Suuria mielenosoituksia nähtiin myös muiden osavaltioiden hallintokeskuksissa – Pennsylvanian Harrisburgissa, Virginian Richmondissa, Idahon Boisessa, Vermontin Montpelierissä, Ohion Columbuksessa – ja vielä tuhannet muut osallistuivat solidaarisuusmarsseille Los Angelesissa, San Franciscossa, Denverissä, Chicagossa, New Yorkissa ja Bostonissa. Kutsu saapua ”kävelemään egyptiläisten lailla” saavutti tuhannet ihmiset ja synnytti kiukun ja turhautumisen aallon, joka kesti kauan.1
Vaatimus oli yksinkertainen: mielenosoittajat vaativat Wisconsinin republikaanikuvernööri Scott Walkeria luopumaan ankarasta lakiuudistuksesta, jonka tarkoitus oli lamauttaa julkisten alojen ammattiyhdistystoiminta koko osavaltiossa. Lakiuudistus puskettiin lopulta läpi osavaltion republikaanienemmistöisessä senaatissa, mutta Wisconsinin taistelulla saavutettiin jotain. Wisconsinissa syntyi liike samalla hetkellä, jolloin liikettä tuhottiin.
Wisconsinin konflikti havahdutti monia työväenluokkaisia amerikkalaisia epäpolitisoitumisen pitkästä unesta. Kollektiivinen protesti oli vetänyt sikeitä 75 vuoden ajan, eikä se ehkä nyt mene takaisin nukkumaan. Kun kuvernööri Walker vei työntekijöiltä heidän oikeutensa, hän onnistui korostamaan niiden merkitystä, ja samalla hän tuhosi ne harhakuvitelmat, joiden ansiosta miljoonat työväenluokkaiset äänestäjät – ennen heitä kutsuttiin ”Reagan-demokraateiksi” – olivat vuosikymmenten ajan äänestäneet omia etujaan vastaan.
Walker perustelee lakimuutostaan leikkausten tarpeella, mutta sen todellinen tarkoitus oli riistää julkisen sektorin työntekijöiltä heidän keskeisimmät järjestäytymisoikeutensa. Se kävi selväksi silloin, kun Wisconsinin julkisten alojen liitot suostuivat kaikkiin lakiin liittyneisiin menoleikkauksiin, kunhan työntekijät saisivat vain säilyttää neuvotteluoikeutensa. Walker kieltäytyi. ”Tämä on hetkemme”, hän raakkui puhelimen luuriin, kun linjan päässä oli miljonääri David Kochia imitoiva media-aktivisti.
Walkerin oikeistolaiset tukijaveljekset David ja Charles Koch, jotka kuuluvat yhteen planeetan rikkaimmista perheistä, ovat rahoittaneet ammattiyhdistysliikkeen vastaista toimintaa eri puolilla Yhdysvaltoja. Heidän yrityksensä Koch Industries oli yksi kuvernööri Walkerin kampanjan suurista tukijoista.
Nauhalle tallentuneessa puhelinkeskustelussa, joka julkaistiin pian televisiossa, radiossa ja verkossa, Walker vertasi itseään suorasanaisesti Ronald Reaganiin, joka aloitti vuonna 1981 oman presidenttikautensa irtisanomalla häpeämättömästi 12 000 lakkoilevaa lennonjohtajaa.
Kun Walker aloitti oman hyökkäyksensä ammattiyhdistysliikettä vastaan, hänellä oli Reaganin perintö mielessään ja suureelliset haaveet omasta poliittisesta urastaan pelissä. Näissä olosuhteissa neuvottelu ammattiliittojen kanssa tuskin onnistuisi.
Liitot lamautetaan
Walkerin lain tavoite on lamauttaa ammattiliittojen toiminta heikentämällä niiden perusylläpitoa ja rajoittamalla rajusti niitä kysymyksiä, joihin liiton neuvotteluoikeus ulottuu. Laki vaatii ammattiliitoilta vuotuisia äänestyksiä siitä, nauttiiko liitto jäsentensä luottamusta, ja estää ay-jäsenmaksujen suoran perimisen palkasta.
Liittojen neuvotteluoikeus koskee jatkossa ainoastaan palkkoja, mutta palkankorotustenkin osalta katto asetetaan inflaation tasolle – näin yksi liittojen tärkeimmistä tehtävistä käytännössä menettää merkityksensä.
Muista aiheista liitot eivät saa edes neuvotella. Tämä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa valtio tarjoaa hyvin vähän sosiaalisia tukia ja jossa siksi kollektiivinen neuvotteluoikeus on ollut tärkein tekijä, kun työntekijät ovat taistelleet mistään aivan minimitason ylittävistä etuuksista.
Sekä yksityisillä että julkisilla aloilla palkkataso pysyy jumissa ja sosiaalinen tuki lähes nollassa, jos ammattiliitto ei tue työntekijöitä. Näin ollen useimmat matalasti koulutetut ja fyysistä työtä tekevät yhdysvaltalaiset eivät voi odottaa siedettävää eläkettä, sairasvakuutusta, palkallisia lomia, äitiyslomia, edullista päivähoitoa tai mitään muita teollisen yhteiskunnan sosiaalisia etuuksia, elleivät he kuulu liittoon.2
Walker ja muut republikaanikuvernöörit pyrkivät tuhoamaan julkisten alojen kollektiivisen neuvotteluoikeuden, koska se on yksi ay-liikkeen vallan viimeisistä linnakkeista yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa. Yksityisellä sektorilla palkat ja työolot ovat olleet alamäessä vuosikymmeniä ja liittojen jäsenten osuus työvoimasta kutistunut seitsemään prosenttiin (1950-luvulla liittoihin kuului 33 prosenttia).
Tähän on syynä ulkoistaminen, järjestäytymättömien tuotantolaitosten suosiminen ja yritysten hyökkäykset liittoja vastaan; kaikki toimia, jotka lihottavat nopeasti osakkeenomistajien voittoja.
Julkisella sektorilla tilanne on ollut toinen. Työnantajat – siis kuntien pormestarit ja osavaltioiden kuvernöörit, joiden kaudet ovat lyhyitä – ovat perinteisesti tarvinneet julkisen sektorin työntekijöiden tukea varmistaakseen uudelleenvalintansa. Vastaavasti he ovat tarjonneet liitoille sopimuksia, joissa pitkän tähtäimen kulut (kuten terveys- ja eläkemenot) korostuvat mutta palkankorotukset pidetään maltillisina, jotta lyhyen tähtäimen budjettivajeita ei syntyisi.
Yhdysvaltalaisista julkisen sektorin työntekijöistä 36 prosenttia nauttii terveys- ja eläketurvaa ammattiliittojen kautta. He ovat opettajia, bussikuskeja, toimistotyöntekijöitä, terveydenhuollon työntekijöitä, yliopistoväkeä, oikeuslaitoksen henkilökuntaa, vartijoita, poliiseja ja palomiehiä.
Julkisten alojen liittoja vastaan suunnattu hyökkäys uhkaa tuhota heidän elintasonsa ja turvaverkkonsa – ja samalla se hajottaa yhden demokraattipuolueen tärkeimmistä järjestäytyneen poliittisen kannatuksen lähteistä. Jos tämä onnistuu, lopputulos on yhteiskunta vailla ammattiliittoja ja vailla järjestäytynyttä vastapainoa yhtiövallalle.
Teekutsuliikkeen tuki
Ennen hyökkäystään liittoja vastaan Walker oli verrattain tuntematon wisconsinilainen paikallispoliitikko, jonka nousu valtaan marraskuun 2010 vaaleissa oli pitkälti republikaanipuolueen laitaoikeistolaisen teekutsuliikkeen nousun ansiota.3
Kampanjassaan Walker korosti osavaltion menojen leikkauksia, mutta ei maininnut suunnitelmaansa kollektiivisen neuvotteluoikeuden purkamiseksi.
Ensimmäisten kolmen kuvernöörikuukautensa aikana Walker leikkasi yritysten verotusta ja laski osavaltion vauraimpien asukkaiden tuloverotusta – ja sitten julisti osavaltion ajautuneen ”budjettikriisiin”.
”Kriisin” ratkaisemiseksi, Walker ilmoitti, olisi peruttava köyhien verohelpotuksia ja nostettava julkisten alojen työntekijöiden sairausvakuutus- ja eläkemaksuja (5,8 ja 12 prosentin korotukset), mutta se ei riittäisi. Lisäksi julkisten alojen työntekijöiltä olisi vietävä oikeus kollektiiviseen neuvotteluun.
Hän toki jätti poliisien ja palomiesten liitot ehdotuksensa ulkopuolelle, olivathan ne tukeneet hänen vaalikampanjaansa. Kävi ilmi, että – sokkidoktriinin käsikirjoituksen mukaisesti – Walker synnytti keinotekoinen budjettikriisinsä yksinomaan tuhotakseen ammattiliitot, joita ilman Wisconsinin 300 000 julkisen sektorin työntekijällä ei ole keinoa järjestäytyä.
Walkerin hankkeen tuottama harvinaislaatuinen yhteiskunnallinen draama teki Wisconsinista kansallisen huomion keskipisteen viikkokausiksi. ”Kill the bill”, kaikui väkijoukoissa.
Jännitys kasvoi entisestään, kun osavaltion senaatin 14 demokraattijäsentä pakeni Wisconsinista varmistaakseen, ettei senaattiäänestyksen vaatima minimiosanottajamäärä täyttyisi eikä heitä voitaisi pakottaa äänestämään lakiehdotuksesta. Koko taistelun ajan 14 demokraattia odotti naapuriosavaltio Illinoisissa, Wisconsinin osavaltion lain ja poliisin tavoittamattomissa; poliisi vartioi heidän kotejaan siltä varalta, että joku palaisi kotiin.
Kolmen viikon kuluttua republikaanit jakoivat lakiehdotuksen kahteen osaan niin, että budjettikysymykset ja ammattiliittoja koskevat muutokset erotettiin toisistaan. Tämä paljasti Walkerin todellisen motivaation – ja mahdollisti lainvoimaisen senaattiäänestyksen ilman 14 puuttuvaa demokraattia. Walker ja republikaanit olivat voittaneet, mutta voiton poliittinen hinta tulee olemaan korkea.
Sankareiden paluu
Maaliskuun kahdentenatoista, päivää lakiehdotuksen hyväksymisen jälkeen, Wisconsinin 14 demokraattia palasivat Madisoniin sankareina. Heitä vastassa oli yli 150 000 ammattiliittojen jäsentä ja maanviljelijää, 50 traktoria sekä tuhansia Wisconsinin yliopiston opiskelijoita. Yleislakosta puhuttiin avoimesti – eivätkä puhujat olleet vain trotskilaisia, vaan muun muassa palomiesten ja opettajien liittojen maltillisia johtajia. Televisiossa asiantuntijat kutsuivat lakkouhkaa täysin kohtuulliseksi reaktioksi tapahtuneeseen. Tämä olisi normaalia monessa muussa yhteiskunnassa, mutta Yhdysvalloissa se oli ennennäkemätöntä.
Lakkouhittelujen rinnalla käytiin myös konkreettisempiin toimiin. Käynnissä on laaja kampanja, joka vaatii osittaisia uusintavaaleja. Tavoitteena on järjestää uusi äänestys kahdeksasta senaattipaikasta, jotka ovat tällä hetkellä republikaaneilla.
Kuvernööriä itseään ei voi erottaa ennen kuin hän on ollut tehtävässään vuoden – vuosipäivä on merkitty lukemattomiin wisconsinilaisiin kalentereihin. Republikaanit ovat käynnistäneet oman kampanjansa osavaltiosta paenneita demokraattisenaattoreita vastaan, mutta julkinen mielipide on vakaasti neljäntoista demokraatin puolella.
Tapahtunut on avannut monien silmät sille, mitä republikaanien valta voi heidän elämässään muuttaa. Samalla mielipidetiedustelut kertovat ammattiliittojen nauttivan vahvaa tukea: kollektiivisen neuvottelun oikeuden säilyttämistä tukee niin Wisconsinissa kuin koko maassakin 60–70 prosenttia äänestäjistä.
Floridassa ja New Jerseyssä paikalliset kuvernöörit tulivat toisiin aatoksiin omien vastaavien suunnitelmiensa suhteen nähdessään Wisconsinin tapahtumat. Indianassa demokraattisenaattorit ottivat mallia wisconsinilaisista kollegoistaan ja pakenivat Illinoisiin estääkseen republikaanikuvernööriä heikentämästä liittoja. Toisaalta liittojen toimintaa on rajoitettu uusilla laeilla Michiganissa ja Idahossa, ja Ohiossa asiasta keskustellaan. Taistelu on laajennut koko maahan.
Työväenluokalle on jaettu tässä pelissä huonot kortit, mutta sota ei ole läheskään ohi. Ay-vastainen ajattelu ulottuu syvälle yhdysvaltalaiseen järjestelmään ja kulttuuriin, ja yritysvalta esittää vaatimuksiaan poliitiikassa rohkeammin kuin koskaan ennen.
Demokraattipuolueella ja maan suurimmalla ammattiliittojen kattojärjestöllä, AFL-CIO:lla, ei ole juurikaan kokemusta massaliikkeiden tukemisesta, elleivät mainitut liikkeet ole heidän omiaan. Tästä huolimatta Wisconsinin taistelu on levinnyt kuin pensaspalo ja venyttänyt amerikkalaisten yhteiskunnallisen mielikuvituksen rajoja. Nyt kaikki tietävät, mitä on pelissä.
Kolmekymmentä vuotta sitten Reaganin ay-vastaisuus näytti hurmaavan amerikkalaiset ja tuomitsevan maan pitkään pimeyteen, jonka aikana valmius yhteiskunnalliseen toimintaan hiljalleen rapistui. Kevään 2011 ironia on siinä, että Reagania imitoineen kuvernööri Walkerin toimet Wisconsinissa ovat ehkä vihdoin murtaneet Reaganin taian.
Rick Fantasia on sosiologian professori Smith Collegessa, Massachusettsin Northamptonissa. Artikkeli on julkaistu Le Monde diplomatiquen numerossa 4/2011.
Käännös Hanna Nikkanen.
VIITTEET
1 ”Down with Hosni Walker”, Le Monde diplomatique, englanninkielinen sivusto, Diplomatic Channels, 25.2.2011, mondediplo.com/blogs/down-with-hosni-walker
2 Rick Fantasia and Kim Voss, Hard Work: Remaking the American Labor Movement, University of California Press, Berkeley, California, 2004.
3 Rick Fantasia, ”What happened to the US left?”, Le Monde diplomatique, englanninkielinen laitos, joulukuu 2010.
Rick Fantasia
