Jodie Fosterin ja Lars von Trierin erilainen tapa käsitellä masennusta paljastaa amerikkalaisen & skandinaavisen kulttuurin erilaisuuden.
Freudin mukaan murhetta ja melankoliaa yhdistää tuskallinen mieliala, ulkomaailman kiinnostavuuden ja rakastamiskyvyn katoaminen ja suorituskyvyn estyminen.
Murheen murtama on menettänyt jotakin todellista, melankoliassa taas ihmiseltä puuttuu jotakin hieman ideaalisempaa: menetetty ei ole välttämättä oikeasti kuollut, se ei vain enää sovi rakkautemme kohteeksi. Melankolia on olennaisesti sisäinen tila.
Vaikka dramaattiset tunnetilat ovat esittävän taiteen peruskauraa ja erilainen mielen järkkyminen tyypillistä henkilöiden karakterisoimisen materiaalia, todellinen masennus on harvoin elokuvien pääaiheena.
Sisäänpäin kääntynyt masennus on aiheena haastava. Siksi on jopa hiukan yllättävää, että Suomessa tulee liki samaan aikaan ensi-iltaan peräti kaksi elokuvaa, jotka käsittelevät nimenomaan masennusta, eivät niinkään surua, murhetta tai alakuloa.
Jodie Fosterin ohjaus Majava sijoittaa masennuksen osaksi ylemmän keskiluokkaisen amerikkalaisen perheen julkisivun murenemista.
Amerikkalainen perheinstituutio on samaan aikaan vahva ja heikko. Uudisraivaajahenkinen yhdessä yrittäminen saattaa suojella monilta ulkoisilta uhkilta, mutta sisäisen vaaran edessä se muuttuu helposti vankilaksi. Ulkokultainen kuori saattaa vahvistaa oman elämän sisäistä onttouden kokemista, ainakaan se ei sitä paranna.
Fosterin kuvaamaa perhettä koettelee sisältäpäin Mel Gibsonin esittämän perheenisän masennus.
Perheen natistessa liitoksistaan itsetuhon tielle horjuva miesparka keksii terapoida itseään sivupersoonan avulla. Tämä itsevarma ja luova sivupersoona ilmaisee tahtoaan isäntänsä liikuttaman majavakäsinuken välityksellä.
Konkurssikypsää leikkikalutehdasta johtavasta epäonnistujasta tulee Majavansa ansiosta outo mutta karismaattinen pärjääjä. Uuden itseluottamuksensa kautta hän onnistuu voittamaan bisneksen haasteet ja samalla uudelleen vaimonsa rakkauden.
Mutta ojasta allikkoon. Tällä tiellä edessä on oman persoonallisuuden hajoaminen.
Majavan pääviesti on kirkas kuin keväinen puro: kuvatun ympäristön tekopyhä elämäntapa perustuu valheelliseen uskomukseen, jonka mukaan kaikki aina kääntyy paremmaksi.
Foster osoittaa satuttavasti, ettei uskomus ole totta ja että tuohon valheeseen tarrautuminen tuottaa suurta onnettomuutta. Koska onni ei itsestään käänny, vaikeudet ja ahdistuksen aiheet olisi paras kohdata ja ainakin yrittää hoitaa ennen kuin ne kasvavat hallitsemattomiksi.
Foster on erinomaisen oikeilla jäljillä, mutta päätyy – kenties lopullisen tragedian syövereitä tai yleisen yhteiskunnallisen tason käsittelyhaasteita välttääkseen – tarrautumaan juuri sellaiseen ”kaikki kääntyy paremmaksi kun perhe pitää yhtä” -ideologiaan, josta samalla näyttää yrittävän pyristellä irti.
Foster ei lopulta sittenkään osaa tai uskalla sanoa, että juuri tekopyhä perheideologia ja vaivihkaa sen sisällä kasvava tunne elämän merkityksettömyydestä saattavat olla se perustava ongelma.
Cannesissa provokatorisilla Hitler-puheillaan hämminkiä aiheuttanut Lars von Trier lähestyy uudessa Melancholia-elokuvassaan masennusta enemmän sisäisen kokemuksen kuin ulkoisen tapauskertomuksen näkökulmasta. Tiettävästi hänellä on aiheeseen omakohtaista tuntumaa.
Siinä missä Fosterin elokuva käsitteli masennusta ahdistavan perhedynamiikan ja sosiaalisten odotusten näkökulmasta, von Trier avaa melankolikon eksistentiaalista tuskaa kaatamalla hänen päälleen sananmukaisesti enemmän kuin koko maapallon painon.
Melancholia on päällisin puoli kaksiosainen tarina, jossa ensin vietetään hyvin ahdistavia hääjuhlia ja sitten koetaan erityisen vahvojen tunnetilojen ja jännitteiden välittämänä planetaarinen maailmanloppu.
Cannesin kohuilusta huolimatta todellista Hitlerin tai natsien ihailijaa ei löydy Melancholiasta eikä tekijän aikaisemmasta töistä etsimälläkään. Hänen elokuviensa muotokieli voi olla kovaa ja väliin sadomasokististakin, mutta niiden totaalisuus ei ole koskaan loppuun asti alistavaa eikä milloinkaan moraalisesti niskan päällä.
Trier pakottaa usein katsojansa myötäelämään kaltoin kohdellun ja kovia kokevien naishahmojensa sielullisen tuskan siitä, kuinka muiden ehdoilla toimiva maailma on tavalla tai toisella rakennettu vinoon. Tässä suhteessa Melancholia istuu tekijänsä tuotantoon luontevasti niin teemoiltaan kuin kuvakieleltään.
Von Trierin edellinen elokuva Antichrist (2009) kärvisteli sekin moninaisen ahdistuksen syövereissä, mutta se oli myös korostetun vastenmielinen raaistavan väkivaltansa takia.
Merkityksiltään monitasoisen Antichristin suurin pulma oli siinä, että kokonaisuutena se jäi roisin kuvakielensä vangiksi. Siinä myös mielen järkkymiselle on ilmeinen ulkoinen syy ja kuvattu psykopatologia vääntyy jonkinlaiseksi alkuvihaksi maailman epäoikeudenmukaisuutta ja etenkin primitiivisten tunteiden rationaalista hallintapyrkimystä kohtaan.
Melancholiassa kerronnan kärki on hiotumpi, ja samalla todellinen ja vertauskuvallinen nivoutuvat yhteen paljon tehokkaammin kuin edeltäjässään.
Masennuksen oirerepertuaariin kuuluvien sosiaalisen sivullisuuden, sitoutumisen mahdottomuuden, ajantajun hämärtymisen, irrationaalisen käyttäytymisen ja etenkin kaiken äärimmäisen turhaksi kokemisen kuvaamisessa elokuva yltää tunteen tasolla melko ylittämättömiin mittasuhteisiin.
Vaikka tarjolla oleva koko tuntemamme maailman tuhoutumisen ajatus voi lopullisuudessaan tuntua lamauttavalta, elokuva ei sittenkään ole ensi sijassa lohduttoman tuhokierteinen sen enempää yksilöllisellä kuin globaalilla tasolla. Hiukan paradoksaalista ehkä, mutta sisuksiltaan se ei ole pessimistinen.
Siinä, missä Foster tarjoaa masentuneelle avuksi perheen yhdistävää rakkauden voimaa, von Trier näyttää löytävän toivon säteen lähinnä siinä, kuinka maailman pohjimmaiseen epätoivoon ja turhuuteen voi kaiken keskelläkin yrittää suhtautua muutenkin kuin täysin alistuen. Maailman kokemisen tavan on murruttava sisältäpäin. Se saattaa tosin edellyttää, että koko entisen maailman on jossain merkityksessä väistyttävä.
Melancholian voi nähdä voimauttavana. Ainakin sellaisen katsojan silmin, joka itse ei kärsi masennuksesta.
Von Trierin & Fosterin elokuvien arviot kritiikkiosiossa.
Tuomas Rantanen
