Poliittisen ohjauksen puute ajaa verorahat piiloon. Eniten kärsii markkinatalous.
Veroparatiisit eivät ole ainoastaan palmusaaria Karibialla. Maailman kaksi ehkä merkittävintä veroparatiisia löytyvät Britanniasta ja Yhdysvalloista: Lontoon City ja Delawaren osavaltio. Nicholas Shaxsonin kirjan nimi Treasure Islands onkin hieman harhaanjohtava. Alaotsikko Tax Havens and the Men who stole the World taas on sitäkin osuvampi.
Yli puolet maailmankaupasta tapahtuu veroparatiisien kautta. Arvioiden mukaan pelkästään yksityishenkilöillä on veroparatiiseissa omaisuutta Yhdysvaltojen bruttokansantuotetta vastaavan summan verran. Euroopan sadasta suurimmasta yrityksestä 99:llä on tytäryhtiöitä veroparatiiseissa. Kirjan teesi on kiistämätön: Veroparatiisitalous ei ole mikään reunailmiö vaan keskeinen osa globaalia talousjärjestelmää.
Shaxson käyttää käsitteitä veroparatiisi sekä offshore-talous. Niillä hän viittaa yleisesti alueisiin, jotka tarjoavat yrityksille ja yksityishenkilöille mahdollisuuden kiertää muiden alueiden verotusta. Veroparatiiseja ei tee ongelmalliseksi niinkään niiden alhainen verotus. Ongelman ydin ovat salailukäytännöt, jotka mahdollistavat muiden veroalueiden hyväksikäytön ja niiden demokraattisesti päätettyjen lakien kiertämisen.
Veroparatiisit ovat kuin parasiitteja, jotka toimivat valtioiden kyljessä tai jopa sisällä ja imevät niiden verotuloja. Tämän lisäksi veroparatiisit luovat Shaxsonin mukaan epädemokraattisia rakenteita, ovat hidaste talouden tehokkuudelle, edistävät epäreilua kilpailua ja loivat otollisen ympäristön finanssikriisille.
Veroparatiisitalous tuottaa eniten vahinkoa kehittyville maille. Tutkimusten mukaan kehitysmaista poistuu vuosittain moninkertaisesti enemmän varoja laittomana pääomapakona kuin ne vastaanottavat kehitysapuna. Suurimman osan summasta muodostaa veroparatiiseihin suuntautuva monikansallisten yritysten veronkierto. Malawissa syntynyt ja eri puolilla Afrikkaa asunut Shaxson tuntee veroparatiisien vaikutukset maanosan kehitykseen: ”Afrikan köyhyyttä ei voi ymmärtää ymmärtämättä offshore -talouden roolia.”
Veroparatiisitalouden ja perinteisten finanssikeskusten yhteen kietoutumisen historiallinen kuvaus on Shax-sonin kirjan parasta antia. Sveitsin kaltainen pankkisalaisuusvaltiomalli on vain yksi tapa pyörittää salailuun perustuvaa veroparatiisitaloutta. Shaxson kuvaa, kuinka Lontoon sydämessä sijaitseva finanssikeskus Lontoon City hallinnoi veroparatiisien hämähäkinseittiään. Seitti koostuu kolmesta renkaasta.
Sisärenkaan muodostavat Britannian kruunulle kuuluvat lähialueen saaret, kuten Jersey. Toiseen renkaaseen kuuluu Britanniaan kytköksissä olevia saarivaltioita, esimerkiksi Caymansaaret. Uloin rengas koostuu itsenäisistä alueista, joilla on historiallisia siteitä Britanniaan, esimerkkeinä Hong Kong ja Dubai. Hämähäkinseitin keskuksena toimivalla Lontoon Cityllä on tiiviit yhteydet kaikkiin renkaisiin ja likainen raha saadaan kätkettyä verkostoon esimerkiksi niin sanottujen trustien avulla.
Shaxson on haastatellut laajalti kirjaansa varten veroparatiisien nykyisiä ja entisiä työntekijöitä sekä poliitikkoja ja tutkijoita. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista osioista on luku, jossa käsitellään veroparatiiseissa töissä olleita ihmisiä ja kurkistetaan veroparatiisien maailmaan ikään kuin sisältäpäin. Tämä on kirjan selkeä ansio suhteessa aiempaan veroparatiisitaloutta käsittelevään kirjallisuuteen. Kirja olisi voinut tukeutua vielä vahvemmin haastatteluihin.
Myös niin sanottuja välittäjä-yrityksiä, kuten tilintarkastusyhtiöitä, pankkeja ja asianajotoimistoja, olisi kirjassa voitu käsitellä enemmän. Ne ovat keskeinen osa veroparatiisi-taloutta. Shaxson käy toki läpi esimerkiksi neljän valtavan tilintarkastusyhtiön roolin hämähäkinseitin osana.
Neljän suuren tilintarkastusyhtiön ja suurten monikansallisten yritysten rahoittama International Accounting Standards Board (IASB) vastaa säännöistä, joiden mukaisesti kansainvälisten yritysten pitää raportoida veronmaksustaan. IASB on yksityinen yritys, joka on rekisteröitynyt maailman tiukimpia salailukäytäntöjä tarjoavaan Delawaren osavaltioon, ja sen päämaja sijaitsee Lontoon Cityssä. Järjestely vaikuttaa hyvin ristiriitaiselta. IASB:n ihmisten haastattelut olisivat olleet erittäin mielenkiintoisia.
Kirjan lopussa Shaxson listaa toimintaehdotuksia veroparatiisien suitsimiseksi. Esimerkiksi läpinäkyvyyttä tulisi lisätä raportointikäytäntöjä ja verotiedonvaihtosopimuksia kehittämällä ja kehitysapua tulisi suunnata enemmän verojärjestelmien kehittämiseen. Lisäksi Lontoon Cityn kaltaiset demokraattisen kontrollin ulottumattomissa olevat saarekkeet tulisi demokratisoida ja verotus pitäisi tuoda yritysten yhteiskuntavastuun ytimeen.
Ehdotukset ovat hyviä, mutta niiden konkreettiseen käsittelyyn olisi voinut uhrata enemmänkin tilaa. Kirja on lähinnä synkkä analyysi veroparatiisien mahdista.
Nicholas Shaxson: Treasure Islands. Tax Havens and the Men who stole the World. The Bodley Head 2011, 329 s.
Kuutti Koski
