Englannin mellakat ovat köyhien vastaus niille ryöstöille, joita valtapitävät tekevät kirkkaassa päivänvalossa, kirjoittaa Naomi Klein.
Kuulen jatkuvasti, kuinka Lontoon mellakoita verrataan mellakoihin muissa Euroopan kaupungeissa – ikkunoiden hajottamiseen Ateenassa tai Pariisin autorovioihin. Ja toki yhteisiä piirteitä on: poliisiväkivallan sytyttämä kipinä, sukupolvi joka kokee itsensä unohdetuksi.
Mutta noita tapahtumia leimasi halu aiheuttaa laajaa tuhoa; ryöstely oli vähäistä. Joukkoryöstelyä on kuitenkin tapahtunut viime vuosina muuallakin. Ehkä meidän olisi puhuttava myös siitä.
Oli Bagdad Yhdysvaltain invasioon jälkeen – tuhopolttojen ja ryöstelyiden järjetön aalto, joka tyhjensi kirjastot ja museot. Myös tehtaisiin iskettiin.
Vuonna 2004 vierailin entisessä jääkaappitehtaassa. Työntekijät olivat vieneet sieltä kaiken arvokkaan ja polttaneet sen sitten niin perusteellisesti, että varastosta oli jäljellä vain kuumuudessa kupruilleiden metallilevyjen veistos.
Silloin televisiossa haastatellut ihmiset ajattelivat, että ryöstely oli erittäin poliittista. He sanoivat, että näin tapahtuu, kun hallituksella ei ole enää oikeutusta kansan silmissä. Katseltuaan pitkään, kuinka Saddam Hussein ja hänen poikansa ”auttoivat itseään” saamaan mitä ja kenet tahansa, monet tavalliset irakilaiset tunsivat, että he olivat ansainneet oikeuden ottaa jotain myös itselleen.
Mutta Lontoo ei ole Bagdad, eikä brittien pääministeri David Cameron ole Saddam, joten Bagdadin esimerkistä ei tietenkään voida oppia mitään.
Kävisikö sitten demokraattinen esimerkki? Argentiina, noin vuosi 2001. Talous oli vapaassa pudotuksessa ja tuhannet kurjissa kortteleissa (jotka ennen uusliberaalia aikaa olivat menestyviä tuotantoalueita) asuvat ihmiset ryntäsivät ulkomaalaisten omistamiin supermarketteihin.
He tulivat ulos työntäen kärryjä täpötäynnä tavaraa, johon heillä ei ollut enää varaa – vaatteita, elektroniikka, lihaa.
Hallitus julisti poikkeustilan palauttaakseen järjestyksen; tästä ei pidetty ja hallitus kaadettiin.
Argentiinan joukkoryöstelyitä kutsuttiin nimellä el saqueo – rosvous, säkittäminen. Se oli poliittisesti merkityksellistä, koska juuri samaa sanaa käytetiin kuvailemaan maan eliitin toimintaa, kun se myi maan kansallisisvarallisuutta räikeän korruptoituneissa yksityistämiskampanjoissa, piilotti rahat veroparatiiseihin ja esitti loppulaskun kansalle kovan säästökuurin muodossa.
Argentiinalaiset ajattelivat, ettei kauppakeskusten saqueo’ta olisi tapahtunut, jollei ensin olisi säkitetty koko maata, ja että todellisia ganstereita olivat maan johtajat.
Mutta Englanti ei ole Latinalainen Amerikka, eivätkä Englannin mellakat olleet poliittisia, kuten meille jatkuvasti toistetaan. Mellakoissa on kyse kurittomista kakaroista, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen ottaakseen sellaista, mikä ei ole heidän. Ja englantilainen yhteiskunta, Cameron kertoo meille, inhoaa sellaista käytöstä.
Tämä sanotaan kaikella vakavuudella. Aivan kuin pankkeja ei olisi juuri pelastettu massiivisella operaatiolla ja päälle maksettu johtajille huippubonuksia. Ja sen perään järjestetty G8- ja G20-huippukokouksia, joissa johtajat yhdessä päättivät, että he eivät tee mitään rankaistakseen pankkiireja tästä tai tee muutenkaan mitään merkittävää estääkseen vastaavan kriisin syntymistä uudelleen.
Sen sijaan kukin heistä palasi kotimaahansa ja pakotti kaikkein heikoimmat uhrauksiin. He irtisanoivat julkisen sektorin työntekijöitä, syyllistivät opettajia, sulkivat kirjastoja, korottivat opintomaksuja, peruivat ammattiliittojen sopimuksia, yksityistivät nopeasti julkista omaisuutta ja leikkasivat eläkkeitä – sekoitus riippuu hieman asuinpaikasta. Ja ketkä ovatkaan televisiossa luennoimassa siitä, kuinka meidän täytyy luopua näistä ”etuoikeuksista”? Tietysti pankkiirit ja sijoitusrahastojen johtajat.
Tätä on globaali saqueo, suuri anastamisen aikakausi. Se saa käyttövoimansa patologisesta oikeutuksen tunteesta ja niinpä ryöstöt tehdään valot päällä, ikään kuin niissä ei olisi mitään salattavaa. Jotkut asiat kuitenkin aiheuttavat kiusallista pelkoa. Wall Street Journal kertoi heinäkuun alussa uutta gallupia lainaten, että 94 prosenttia miljonääreistä pelkää ”väkivaltaa kaduilla”. Näyttäisi siltä, että pelkoon oli syytäkin.
Tietenkään Lontoon mellakat eivät olleet poliittinen protesti. Mutta ihmiset, jotka ryöstelevät öisin tietävät täysin varmasti, että eliitit ovat ryöstelleet päivällä. Rosvoaminen on tarttuvaa.
Toryt ovat oikeassa sanoessaan, ettei mellakoilla vastusteta leikkauksia. Mutta niillä on paljonkin tekemistä sen kanssa, mitä leikkaukset edustavat: osattomaksi jäämistä. Tulemista lukituksi paisuvaan alaluokkaan, josta entiset pakoreitit – ammattiliitojen valvoma työ, hyvä ja kohtuuhintainen koulutus – on tukittu.
Leikkaukset ovat viesti. Ne sanovat kokonaiselle yhteiskunnan sektorille, että te olette jääneet jumiin siihen missä olette, samaan tapaan kuin siirtolaiset ja pakolaiset jotka käännytämme pois yhä vankemmin vartioiduilta rajoiltamme.
Cameronin vastaus mellakoihin on tehdä osattomuudesta kirjaimellista: häätöjä kunnallisista vuokra-asunnoista, uhkauksia kommunikointivälineiden vaientamisesta ja käsittämättömiä vankilatuomioita (viisi kuukautta naiselle, joka otti vastaan varastetut sortsit). Näin lähetetään jälleen kerran viesti: hävitkää ja tehkää se hiljaa.
Viime vuonna leikkauksia käsittelleessä Toronton G20-huippukokouksessa protestit muuttuivat mellakoiksi ja lukuisat poliisiautot paloivat.
Se ei ollut mitään verrattuna Lontooseen 2011, mutta se oli silti sokeeraavaa meille kanadalaisille. Tuolloin suuri kiistanaihe oli se, että hallitus oli käyttänyt 675 miljoonaa dollaria huippukokouksen ”turvallisuuteen” (eivätkä he silti kyenneet estämään noita tuhopolttoja).
Moni meistä huomautti tuolloin, että kalliita uusia aseita, jotka poliisi oli saanut – vesitykkejä, äänitykkejä, kyynelkaasua ja kumiluoteja – ei ollut tarkoitettu ainoastaan katujen protestoijia vastaan. Niiden pitkäaikainen tarkoitus olisi pitää köyhät kurissa, kun heillä ei uusien leikkausten jälkeen olisi enää juuri mitään menetettävää.
Juuri tämän Cameron on ymmärtänyt väärin: poliisin budjettia ei voi leikata samaan aikaan kun leikataan kaikkea muuta.
Sillä kun ryöstät ihmisiltä sen vähän, mikä heillä on, vain suojellaksesi niiden etuja, joilla on enemmän kuin kukaan ansaitsee, odota vastarintaa – joko organisoituja protesteja tai spontaania ryöstelyä.
Se ei ole politiikkaa. Se on fysiikkaa.
Käännös: Mikko Jakonen & Elsi Hyttinen. Artikkeli on alun perin julkaistu The Nation -aikakauslehdessä.
_______________
Britannian oraakkeli
Ennen brittien parlamenttivaaleja vuonna 2010 liberaalidemokraatit kilvoitteli lähinnä vasemmistolaisen työväenpuolueen kanssa eikä ihme, onhan liberaalidemokraatit syntynyt liberaalien ja sosiaalidemokraatien yhteen liittymisestä 1980-luvulla.
Nyt oikeiston kanssa hallituksessa istuva puolue on mukana tekemässä maan historian suurimpia leikkauksia ja nostamassa esimerkiksi yliopistojen lukukausimaksut moninkertaisiksi. Valtion budjetista ollaan leikkaamassa 20–25 prosenttia. Monet ihmiset ovat pettyneet edistyksellisenä pidettyyn puolueeseen, se kun on tehnyt perinteiset eli pettänyt lähes kaikki vaalilupauksena.
Nyt on ilmennyt, että puolueen puheenjohtaja ja varapääministeri Nick Clegg on onnistunut pitämään ainakin yhden ”vaalilupauksensa”. Ennen voittoisia vaaleja Clegg sanoi 11. huhtikuuta 2010, että jos oikeisto pääsee valtaan ja aloittaa leikkaukset, seurauksena ovat mellakat.
Kimmo Jylhämö
_______________
Naomi Klein
