Suhtautuminen maahanmuuttajiin riippuu siitä, onko kyseessä siivekäs vai kaksijalkainen tulija.
Muuttolinnut rytmittävät vuotta. Syksyn varmin merkki ovat lintuaurat ja pääskysistä ei mene päivääkään kesään. Kun hanhet suuntaavat etelään, kaikki tietävät valmistautua tulevaan talveen ja kylmään.
Eräille vieraille kylmää riittää kuitenkin ympäri vuoden. Muuttolinnut ovat tervetulleita, kaksijalkaiset siirtolaiset eivät.
Lintujen muuttoreissut kulkevat pitkälti samoja reittejä kuin ihmistenkin, etelästä pohjoiseen ja takaisin. Tämän huomasi kuvataiteilija Otto Karvonen, jonka teossarja Muukalaispalatsit yhdistää nämä siirtolaisryhmät. Karvosen muukalaispalatseissa rinnastuvat säilöönottokeskukset ja linnunpöntöt.
Maailmantalous perustuu pääomien ja tavaroiden esteettömään liikkumiseen. Ihmisistä esteittä liikumme vain me rikkaat länsimaalaiset.
Euroopassa on yli 200 säilöönottokeskusta ja lisää rakennetaan koko ajan. Säilöönottokeskuksiin pakataan ne ulkomaalaiset, joilla ei ole viisumia tai oleskelulupaa, tai joiden henkilöllisyyttä ei tiedetä. Säilöönottokeskuksia ei kutsuta vankiloiksi, mutta niitä ne ovat.
Normaalista vankilasta säilöönottokeskukset eroavat lähinnä siinä, että niihin lukitaan kokonaisia perheitä lapsineen.
Säilöönottokeskusten vankeja ei myöskään ole tuomittu rikoksista eikä usein edes sellaisista epäillä. Eikä vankeuden kestosta ole tietoa.
”Eihän siellä elämää vietetä, vaan ollaan säilöttyinä ja odotetaan sitä, että päästäisiin viettämään sitä elämää. Kun ihminen on säilössä, se ei oikeastaan elä”, Karvonen toteaa.
Karvosen muukalaispalatsit näkivät päivänvalon ensi kertaa Hollannissa vuonna 2010.
”Mulla oli jo ennen tätä projektia termi ’muukalaispalatsi’ mielessä, se vain etsi muotoaan”, Karvonen selittää työhuoneellaan Helsingissä.
”Sitten näin hollantilaisessa lehdessä artikkelin, jossa esiteltiin uutta, juuri käyttöön otettua säilöönottokeskusta. Sen oli suunnitellut tunnettu arkkitehtitoimisto ja sen oli määrä edustaa hienoa arkkitehtuuria. Se oli juuri se muukalaispalatsi, jota oli etsinyt.”
Hän rakensi kuusi linnunpönttöä, jotka lainasivat muotokielensä maan kuudelta säilöönottokeskukselta.
Hollantilaisen pönttösarjan jälkeen Karvosen fokus siirtyi siirtolaisuuden ruutitynnyriin: Välimerelle. Espanjalainen, ranskalainen, italialainen ja maltalainen keskus saavat Muukalaispalatsi-näyttelyssä seurakseen myös suomalainen Metsälän säilöönottokeskuksen, joka valmistui alkujaan viime vuonna Paperittomien olohuone -näyttelyyn.
Säilöönottokeskusten estetiikan siirtäminen luontokappaleen asumukseen saa katsojan tuntemaan olonsa epämukavaksi. Tuntuu, että lintuja jotenkin rääkätään, vaikka samaan aikaan olemme valmiita sullomaan ihmisiä samannäköisiin rakennuksiin ja kuittaamaan koko touhun olankohautuksella.
”Tasaista kiveä, terästä ja metalliverkkoa, todella kovia pintoja. Mellakankestävää estetiikkaa kaikki. Jotkut ovat pitäneet pönttöjäni muotoilultaan todella hienoina ja urbaaneina. Se on aika ahdistava ajatus.”
Vaikka säilöönottopöntöt ovat ensisijaisesti taideteoksia, täyttävät ne myös linnunpöntön vaatimukset. Amsterdamissa järjestetyn näyttelyn yhteydessä talitintti teki pesän yhteen niistä. Onneksi näyttely jatkui läpi koko pesimäkauden ja asukit saivat olla pöntössä rauhassa.
”En kyllä syytä lintuja, jos ne valitsevat toisen paikan pesälleen.”
Karvosen teokset pakottavat meidän eurooppalaiset katsomaan peiliin ja pohtimaan yhteiskuntaamme.
”Meidän menestyksemme perustuu riistolle, emmekä suinkaan ole rakentaneet kaikkea tätä pelkästään omasta selkänahastamme. Olemme osa varsin epäreilua järjestelmää ja meidän etuoikeutettu asemamme on aika hataralla pohjalla. Ehkä me pohjimmiltaan pelkäämme, että ne muut tulevat ottamaan sen hyvinvoinnin meiltä pois, vaatimaan omaa osaansa.”
Karvonen on aiemmin käsitellyt töissään tilan hallintaan ja ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä. Muukalaispalatseissa nämä aiheet kohtaavat toisensa: ilmastomuutos luo pakolaisvirtoja ja tilan hallinta vaikuttaa ihmisten oikeuteen siirtyä elinkelpoisille alueille.
”Ei mulla ole hajuakaan siitä, että mitäs sitten pitäisi tehdä. Mutta olisihan meidän hyvä olla selvillä siitä, mitä meidän systeemi tuottaa.”
Säilöönottokeskukset ovat olennainen vaikkakin näkymätön osa eurooppalaista arkea.
”Metsälä on osa Suomi-brändiä ja säilöönottokeskusten verkosto osa Eurooppa-brändiä”, Karvonen tykittää käsi Metsälä-pöntön päällä.
Eurooppa ja eurooppalaiset valtiot haluavat profiloitua eri tavoin eri kohderyhmille. Stubbin ja Ollilan maabrändivaltuuskunta pohtii, kuinka viestiä sijoittajille hyvistä investointimahdollisuuksista. Säilöönottokeskukset viestivät jotain ihan muuta.
”Viranomaisten ja poliitikkojen suuri haastehan on viestiä niille, jotka lähtevät tulemaan tänne päin, että älkää nyt helvetti tulko tänne.”
Muukalaispalatsi 16.10. asti Helsingin Kluuvin galleriassa, ke–su 11–18.
_______________
Äänettömien äänitorvi
Otto Karvonen ei käynyt sisällä säilöönottokeskuksissa valmistellessaan muukalaispalatsejaan. Sivullisilla niihin ei ole asiaa.
Vaikka vastaanottokeskukset eivät ole säilöönottokeskusten veroisia vankiloita, myös niiden asukkaat tuppaavat jäämään kuulematta.
Juha Suoranta on onnistunut puhkaisemaan tämän hiljaisuuden uudessa pamfletissaan. Hän on haastatellut siirtolaisia, joista osa asui haastattelujen aikana suomalaisessa vastaanottokeskuksessa. Suoranta kutsuu keskusta Mäntyläksi, joka on kuvitteellinen nimi. Myös haastateltujen nimet on kirjassa muutettu.
Tälläkin kertaa ääneen pääsevät harvat, mutta heidän kauttansa piirtyy kuva laajemman ihmisjoukon arjesta. Kuva on ankea ja harmaa.
Juha Suoranta: Vastaanottokeskus. Into Kustannus 2011. 134 sivua, ilmestyy lokakuussa.
_______________
Jari Tamminen
