Kolttasaamelaiset ovat Suomen pienin alkuperäiskansa & lähellä sukupuuttoa.
Matka Sevettijärvelle on tehtävä juna-bussi-yhdistelmällä. Helsingistä matka-aikaa kertyy 23 tuntia. Ensin junalla Rovaniemelle, sieltä bussilla Ivaloon. Ivalosta eteenpäin mennään postibussilla, joka kulkee arkipäivisin kerran suuntaansa ja on ainoa julkinen yhteys Sevettijärvelle ja pohjoisemmaksi Näätämöön. Syksyinen maisema on valtavan kaunis.
Tiistaisena iltapäivänä olen Kaamasen kievarin jälkeen ainoa kyydissä. 70 kilometrin matka etenee hitaasti, sillä kuski pysähtelee postilaatikoille ja jakaa Lapin Kansat, paketit ja kirjeet. Opin katsomalla, että Lapin Kansasta saa tehtyä muulle postille kätevän kääreen. Koko nyytti heitetään näppärästi avopostilaatikoihin eikä tarvitse edes pysähtyä, vain hiljentää vauhtia ja avata ovi.
Puut lyhenevät, lapin karu luonto alkaa näyttää kasvojaan.
Elämä Sevettijärvellä ei ole ollut helppoa. Vielä 1970-luvulla syntynyt sukupolvi ei halunnut puhua kolttasaamen kieltä vaan unohtaa, mistä oli kotoisin. 1980-luvulla ja sitä myöhemmin syntyneille koltansaame on isovanhempien kieli, jos sitäkään.
Kolttien sukunimet ovat venäläistyyppisiä, sillä heidän juurensa ovat nykyisen Venäjän puolella: Moshnikoff, Feodoroff, Fofonoff. Kolttia on ryssitelty, ja haukkujina ovat olleet sekä suomalaiset että toiset saamelaiset.
Kolttahistorian DVD:llä kerrotaan, että 1980-luvulla Sevettijärvelle tehdyllä reportaasimatkalla toimittajat pukivat mukanaan olleen naisen porontaljoihin ja istuttivat tämän veneeseen, jonka kokkaan oli kiinnitetty poronsarvet. Toiseen juttuun haastateltiin paria alkoholistia, jotka jäivät ainoiksi todistajiksi kolttien tilasta.
Koltat kokevat, ettei kukaan ole edes halunnut ymmärtää heitä.
Nyt nuori kolttasukupolvi ajattelee, että jollei mitään tehdä, kansa kuolee sukupuuttoon.
”Pariskuntaa, jossa molemmat olisivat kolttia, ei pysty enää muodostamaan. Kenetpä sitä ottaisi, kun kaikki on sukua”, puuskahtaa poromies Juha Feodoroff.
Kolttien vähäisyys näkyy erityisesti kylän peruskoululla. Seija Sivertsen, Sevettijärven koulun opettaja, on työskennellyt täällä yli 20 vuotta. Hän kertoo, että vielä 1990-luvulla oppilaita oli 50, nyt vuonna 2011 kahdeksan.
Sivertsenin oma äidinkieli on koltansaame, mutta suomi oli lapsena pakko opetella, kun kylän kauppaa pitivät suomalaiset ja tiskin yli oli tilattava suomeksi, mitä halusi.
”Siihen aikaan, 1960- ja 70-luvulla, koulussa kiellettiin puhumasta kolttaa. Minäkin varoin näyttämästä muulta kuin normaalilta.”
Nyt koulu kannustaisi kielen käyttämiseen, mutta kulttuuri ympäriltä uhkaa kuolla.
Opettajan työ on raskasta: oppimateriaali tehdään itse, eivätkä resurssit tahdo riittää. Sivertsen esittelee kauniita muistipelikortteja, joissa on piirros esineestä ja alla koltansaameksi esineen nimi.
”Kyllä sitä miettii, että mikä olisi se porkkana, jolla ihmiset saisi innostumaan omasta äidinkielestään. Eihän sitä toinen voi sanoa, että teidän pitää puhua kolttaa kotona, mutta ei äidinkielen kehittymiseen riitä se, että kieltä opetetaan koulussa.”
Koulussa koltan oppitunteja on viikossa kaksi. Jotta kieltä oppisi kunnolla, sitä pitäisi käyttää joka päivä.
”Kunpa kolttakulttuuri ei hiipuisi meidän aikanamme. Vaatii työtä ja tekijöitä, että se säilyisi. Ei se voi olla rahasta kiinni.”
Käsityöt ovat tärkeä keino jatkaa perinteitä. Sevettijärven keskustassa on Kolttien Perinnetalo, museoksi muunnettu rakennus, jossa on esillä kolttien koristeellisia käsitöitä ja kuvia perinteisistä tavoista käsitellä porontaljoja tai heinäkimppuja.
Käsityömestari Matleena Fofonoff valvoo näyttelyä ja pistelee samalla juurityötä – kaunista maljaa, joka punotaan männynjuuresta.
Kylällä on vierailemassa Viktor Fillippov Luujärveltä, Venäjältä. Fillippov opettaa perinteistä saamelaista sani-reen tekoa. Nuori mies on ensimmäistä kertaa ulkomailla.
Usein perinteinen käsityötaito on jäänyt siirtämättä seuraavalle sukupolvelle.
Kolttakulttuuriin kuuluu pehmitetyn ja karvattomaksi käsitellyn poronnahan työstö, siitä tehdään vaatteita ja asusteita. Asusteita tehdään myös käsitellystä kalannahasta. Käsityöperinteeseen kuuluvat helmikirjontatyöt ja pystypuilla tehtävät kolttaraanutkin. Tärkeitä ovat tietenkin myös koristeelliset päähineet.
Heini Wesslin on 29-vuotias paluumuuttaja, joka kantaa kainalossaan alle vuoden ikäistä poikaansa. Opiskeluiden vuoksi Heini on asunut Helsingissä ja Rovaniemellä.
Hän edustaa seuraavaa sukupolvea saamenkäsitöiden perinteen jatkamisessa ja opettaa jo muitakin. Omat oppinsa Wesslin on saanut Matleena Fofonoffilta ja aiemmin myös Domna Fofonoffilta.
Vuonna 2003 kuollut Domna oli myös leudd-taitaja eli koltansaamelaisen laulaen kerrotun runoelman taitaja.
Heinin mies Arttu on Tampereelta, mutta innokas kolttakäsitöiden vaalija. Arttu osallistuu Viktor Fillippovin pitämälle sani-kurssille. Heini nauraa kertoessaan, että Arttu puhuu lapselleen kolttaa, tosin ”välillä omatekoistakin”.
”Minun vanhemmistani molemmat ovat Sevetistä. Äiti ei tehnyt saamenkäsitöitä, niitä olen oppinut molemmilta mummuiltani ja sitten Domnalta ja Matleenalta. Käsitöihin perehtyminen vie aikaa, sillä materiaaleja hankitaan vuodenkierron mukaan.”
Poronnahka käsitellään karvattomaksi jättämällä se talvipakkasilla kuukausiksi lumen alle. Kasvivärjäykseen kerättävät kasvit ovat mehukkaimmillaan tiettynä aikana.
”Jollain tasolla on pakko jättäytyä nykymaailman kiireestä pois.”
Heini Wesslinin isä ei enää puhu koltansaamea, mutta äitiään hän on pyytänyt puhumaan kieltä lapsenlapselleen.
Juhlissa Heini käyttää kolttapukua, mutta on ongelmissa päähineen kanssa: Kolttasaamelaisen naisen päähineessä erotetaan tytön-, vaimon- ja leskenpäähineet. Heini ja Arttu eivät ole naimisissa, vaikka heillä on lapsi.
”Vaikken muuten ole konservatiivi, näissä perinteissä olen. Nyt en käytä mitään päähinettä.”
Yksi tapa yrittää pitää pohjoisia kyliä elinvoimaisina ovat erilaiset yhteispohjoismaiset hankkeet. Pääsen osallistumaan Rajatonta hoivaa -hankkeen bussireissulle Norjan Pykeijaan, jonne on kutsuttu erityisesti vanhuksia ja vammaisia tutustumaan norjalaiseen hoivakotiin.
Matkalla näen ensimmäiset kolttapuvut käytössä, kahdella jo iäkkäämmällä retkeläisellä. Enää kylänraitilla eivät ihmiset kulje perinteisissä asuissa, vaan samat tekniset, säänkestävät ja tummat tuuliasut ovat yleisiä kuin muuallakin Suomessa.
Bussimatkaa vetää Tanja Sanila, joka on edellisenä päivänä saapunut Venäjän Murmanskista. Murmanskin yliopistoon on suunnitteilla koltansaamen ja kildininsaamen kurssi, josta Sanila on ollut kuulemassa.
Bussissa on mukana myös kolttien tärkein puhemies, Veikko Feodoroff, joka puolestaan on edellisenä päivänä osallistunut Helsingissä seminaariin, jossa pohdittiin Suomessa puhuttjen saamen kielten ja Uuden-Seelannin maorien alkuperäiskielten asemaa.
Kolttasaamelaisten parissa onkin viriämässä innostus oman kulttuurin säilyttämiseksi. Mallia on saatu inarinsaamen boomista. Eniten töitä olisi kielenopettamisen parissa, mutta myös esimerkiksi matkailua yritetään nostaa entistä toimivammaksi elinkeinoksi. Feodoroff tosin epäilee, ovatko nyt käytetyt keinot oikeita. Jo pitkään esimerkiksi uudet lomamökkikaavoitukset ovat puhuttaneet koko Inarinjärven seutua.
Nellimin koltta-alueilla kaavoitetut lomamökkialueet pirstoisivat poronhoitajien laidunmaita ja rikkoisivat laidunrauhaa.
Saariselän hotelli- ja matkailualueet ovat jo nyt alikäytössä. Tilat ovat tyhjillään, silti Inarin kunta kaavoittaa yhä suurempia maa-alueita lomamökkialueiksi. Tämä herättää paikallisissa kummastusta.
Koltan kieli ja kulttuuri ovat säilyneet parhaiten elävässä yhteydessä poronhoitoon, Feodoroff muistuttaa.
”Kulttuurin säilymiselle inspiroiva ympäristö on tärkeä.”
Lisäksi tarvittaisiin perusasioita: töitä ja asuntoja.
”Eihän täällä ole vapaita asuntoja. Paluumuuttajat, jotka ovat aloittaneet rakentamaan kylälle, joutuvat asumaan varsin vaatimattomasti. Vuokra-asunnot puuttuvat oikeastaan kokonaan. Niitähän voisi kunta rakentaa, mutta siitä ei ole innostuttu.”
Kunnalle Feodoroffilla on myös jonkin verran moitteita.
”Välillä tulee tunne, että siellä ajatellaan vaan että kuolisivatpa koltat jo sukupuuttoon. Niin kuin me olisimme vain kehityksen esteenä.”
Mitä pidemmälle matka etenee, sitä konkreettisemmalta puhe kolttien kehnosta kohtelusta alkaa tuntua. Miten kolttia sitten voisi tukea?
Feodoroff sanoo heti, että jos jollakulla on ylimääräistä rahaa, niin Kolttakulttuurisäätiölle voi kyllä lahjoittaa.
”Vaikka tärkeintä olisi se, ettei puhuttaisi vanhoilla tiedoilla. Kolttasaamelaisista tiedetään vähän ja siksi vanhat mielikuvat pysyvät tiukassa.”
Kolttakulttuurin tunnettuutta lisäämään on suunnitteilla kolttakulttuurikeskus.
Sevettijärven baarin seinässä ovat rivissä koko kylän postilaatikot. Baarilta avautuu upea hiekkaranta, jota reunustavat ruskan väreihin vaihtaneet kasvit. Seuraavana päivänä alkaisi Heini Wesslinin vetämä lankojen kasvivärjäyskurssi, mutta minä hyppään bussiin ja suuntaan etelään, ensin kohti Ivaloa. Sieltä bussinvaihdoin jälkeen matka jatkuu Rovaniemelle, jossa olen perillä kahdeksan tunnin jälkeen.
Rovaniemellä junaa odottaessani tapaan saamelaisuutta ja sen poliittisuutta tutkineen Sanna Valkosen, joka tunnustautuu itse city-saamelaiseksi. Hän toivoo, että saamelaisuus eläisi ja uudistuisi.
”On rajaavaa, jos poronhoito on ainoa paikka, missä saamenkieli on käytössä. Saamelaisten pitää voida istua kahvilassa ja puhua vaikka paskaa”, Valkonen sanoo.
Hän myös muistuttaa, että saamelaisalueen kielten erot ovat todella niin suuria, ettei yleiskielenä pidettyä pohjoissaamea välttämättä ymmärrä, jos äidinkieli on koltta.
”Kulttuurin museoiminen ei ole hyvä vaihtoehto. Eiväthän ihmiset innostu sellaisesta, että saamelainen poronhoito säilytettäisiin vain esimerkkinä olleesta kulttuurista. Se on elanto, työ, sitä kautta kulttuuri pysyy elävänä.”
_______________
Kielen elvyttäjä
Tuore saamelaiskäräjien edustaja, opettaja Tiina Sanila-Aikio on yksi tunnetuimmista koltansaamelaisten puolestapuhujista ja -laulajista. Sanila-Aikion mies on inarinsaamelainen. Heille on tärkeää, että perheen 2-vuotias Elli-Då’mnn oppii molempia saamen kieliä.
”Välillä epätoivon aalto käy läpi mielen. Jotta saamelaiskulttuuri säilyy, täytyy tehdä tietoisia valintoja, niin kuin että lähteekö vaikka saamenkielisen kirjan julkaisuiltaan osoittamaan tukeaan vai jääkö kotiin.”
30-vuotias Sanila-Aikio hallitsee myös pohjoissaamen, jonka opetteli nuorena ystävien takia.
”En halunnut olla se, jonka takia vaihdetaan puhe suomeksi.”
Pohjoissaamen opettelu osoittautui hyväksi valinnaksi. Sen kautta hän sai perspektiiviä koltansaamen kielen käyttämiseen, oppi nuorten tyylin ja innostui uudelleen omasta äidinkielestään. Samanlaista puhujayhteisöä ei silloin ollut tarjolla koltaksi. Nuoria puhujia oli niin vähän.
”Tänä päivänä tarvitaan edelleen lisää kielityöntekijöitä, erityisesti opettajia. Tarvittaisiin myös ammattimaisesti tehtyä opetusmateriaalia. Nyt materiaalia tehdään muiden töiden ohessa ja sen valmistuminen usein pitkittyy. Jokainen hetki on pois koltansaamen elvyttämisestä.”
_______________
Inarinsaamen menestystarina
Tulopäiväni iltana Inarissa on inarinsaamelaisen lastenkirjan julkaisutilaisuus. Brittiläissyntyinen Lee D. Rodgers esittelee englanniksi kirjoittamaansa kirjaa The Forgetful Squirrel, jonka Petter Morottaja on yhdessä Mervi Skopetsin kanssa kääntänyt inarinsaameksi nimellä Muštottes uárree. Hotelli Kultahovissa on parisenkymmentä henkeä, toimittajia, inarinsaameaktiiveja ja muita kiinnostuneita. Osalla on saamenpuku päällä.
Morottaja kertoo kirjasta saameksi. Yhtäkkiä hän pysähtyy ja kysyy suomeksi, onko paikalla joku, joka ei ymmärrä inarinsaamea. Olen ainoa, joka nostaa kätensä.
Paikallaolijat varmasti tietävät, miltä minusta tuntuu. Heillä on runsaasti kokemusta tilanteista, joissa kukaan ei puhu heidän kieltään.
”Muistan 1980-luvulla, että olimme kahden veljeni kanssa lähes ainoat, jotka äidinkielenään puhuivat inarinsaamea”, sanoo Morottaja.
Nyt tilanne on toinen, inarinsaame elää uutta nousua. On kielipesiä, joista ensimmäinen aloitti jo vuonna 1997, ja koulutusta. Kaksi kielipesää perustettiin vuonna 2010, Inariin ja Ivaloon. Nyt on paljon lapsia, joiden äidinkieli on inarinsaame ja he pystyvät opiskelemaan sitä myös koulussa.
Ihan varauksetta ei kuitenkaan vielä voi juhlia.
”Pahimmillaan inarinsaame jää muutaman kieliaktiivin asiaksi ja perheissä ehkä toiseksi kotikieleksi. Positiivinen näkemys tulevaisuudesta olisi, että inarinsaame säilyy tunnustettuna vähemmistökielenä”, Morottaja selittää myöhemmin.
Inarinsaamella menee siis hyvin. Monet koltat haaveilevatkin, että myös heidän kielensä ympärille syntyisi samanlainen liike.
_______________
Käsityötaidot pulpetista
Tärkeä saamelaiskulttuurin säilyttäjä on Saamelaisalueen koulutuskeskus, ammattikoulutasoinen koulu, joka on erikoistunut saamelaiskäsitöihin: hopea- ja korukivitöihin, luu- ja pahkaesineisiin, nahka- ja karvavaatteisiin. Koulussa opetetaan myös muun muassa matkailua ja tietotekniikkaa, kuten muissakin toisen asteen kouluissa.
Pohjoissaamelainen Sami Laiti on yksi koulun kautta perinteisiä taitoja hankkineista.
”Asuin 13 vuotta Helsingissä, opiskelin tietojenkäsittelytieteitä, mutta sitten tuli tunne, että se koneen edessä istuminen saa riittää”, hän kertoo.
Laiti palasi Inariin, kouluttautui saamenkäsityöalan artesaaniksi ja ryhtyi työhön isänsä hopeapajalle.
Koulutuskeskuksella on toimipaikat Inarissa, Ivalossa, Kaamasessa ja Enontekiöllä. Saamelaiskäsitöiden osalta koulu on ainutlaatuinen. Norjan Kautokeinossa ja Ruotsin Jokkmokkissa on vastaavat, mutta niiden opetusohjelma on suppeampi.
_______________
Kolttasaamelaisuus
”Petsamon jälkeläisiä ollaan juu, mutta missä se on se eksotismi”, nuori kolttamies huikkaa, kun on kuullut, että toimittaja on kiinnostunut kolttien nykytilanteesta.
Koltat ovat lähtöisin Petsamon tienoilta. Toisen maailmansodan aikaan, kun Petsamon alue menetettiin Venäjälle, suomalaiset sijoitettiin Suomen puolelle. Monien käänteiden jälkeen osalle kansasta sijoituspaikka löytyi Sevettijärveltä, asumattomasta Lapin erämaasta.
Noin 70 kilometrin matkalle rakennettiin hirsisiä kolttamökkejä 51 kappaletta, ja siellä pääosa koltista yhä asuu. Toki mökkejä on laajennettu ja tonteille rakennettu isompia taloja, sillä alkuperäiset olivat varsin vaatimattomia asumuksia.
Suomen saamelaiset kuuluvat kolmeen eri kieliryhmään: pohjois- eli tunturisaamelaisiin, inarinsaamelaisiin ja kolttasaamelaisiin. Kaikkiaan eri saamenkieliä on yhdeksän ja kaksi kieltä on jo sammunut (keminsaame 1800-luvulla ja akkalansaame vuonna 2003).
Pohjoissaame on valtakieli, saamelaisten englanti, inarinsaame elää uutta kukoistusta ja koltansaame – no, se sinnittelee.
Tällä hetkellä koltansaamen puhujia on elossa noin 300. Eri arvioiden mukaan Venäjän puolella on vielä 20–30 koltanpuhujaa.
Kolttien tilanne on monimutkainen: poronhoidon tulevaisuus, rasismi ja Inarin kunnan politiikka kaikki vaikuttavat kolttien arkeen. Syyskuussa nähtiin poronhoidon kiistatilanne, kun riitautunut Ivalon paliskunta uhkasi pakkoteurastaa osan alueensa poronhoitajien eläimistä eli koko Nellimin tokkakunna poroelon. Näin porojen päälukua olisi saatu lisättyä toisissa tokissa. Saamelaiskäräjät ja YK:n ihmisoikeustuomioistuin puuttuivat tilanteeseen, ja perinteinen poronhoito saa toistaiseksi jatkua Nellimissä.
Koltat eroavat muista saamelaisista uskonnolliselta taustaltaan: he ovat ortodokseja, muut saamelaiset ovat luterilaisia. Kolttakodeissa onkin ikoninurkkaukset.
Lue Nellimin porokiistasta Fifistä.
_______________
Saamelaiset, identiteetti & politiikka
Saamelaisuuteen on näinä postmoderneina aikoina yhtä vaikea suhtautua kuin muihinkin etnisiin tai kansallisiin identiteetteihin: kaikki niiden luonnollisuus ja itsestäänselvyys on mennyttä, mutta samalla niistä puhumista ja niihin vetoamista on mahdoton välttääkään
Saamelaiset ovat itse tulleet yhä herkemmiksi huomaamaan sen vallan, jota väistämättä käytetään määriteltäessä ”aitoa”ja ”oikeaa”saamelaisuutta. Määriteltiinpä saamelaisuus miten tahansa, joku näyttää aina olevan ”oikeampi”saamelainen kuin joku toinen. Tämä taas on eettisesti ongelmallista etenkin siksi, ettei saamelaisuus kuitenkaan ole yksilön vapaasti valittavissa, vaan saamelaiseksi aina myös synnytään.
Saamelaisuus voi muodostua yksilön kannalta tehtäväksi, johon syntyperä häntä velvoittaa. Tehtävässä voi kokea myös epäonnistuvansa, etenkin jollei esimerkiksi puhu saamea äidinkielenään, harjoita perinteisiä elinkeinoja tai edes asu saamelaisten kotiseutualueella.
Saamelaispolitiikan täytyy tasapainotella kahden vaaran välillä: pitäisi välttää liian normittavaa vallankäyttöä ja ”kaikkien saamelaisten”nimissä puhumista, mutta toisaalta ei ole hyvä sekään, että saamelaisuus ohenisi ja latistuisi pelkäksi estetiikaksi – saamelaistunnuksiksi ja -symboleiksi, joita voi kuka tahansa käyttää, jos siltä tuntuu.
Vaikka nämä Sanna Valkosen kirjassaan Poliittinen saamelaisuus esiin tuomat jännitteet ovat kovin tuttuja muistakin kollektiivisista identiteettiprojekteista, saamelaisuuteen liittyvillä poliittisilla kiistoilla on kuitenkin myös oma ominaislaatunsa: saamelaiset eivät ole mikä tahansa vähemmistökansa vailla omaa valtiota, vaan heillä on kansainvälisoikeudellinen alkuperäiskansan status.
Saamelaisten kulttuuri-itsehallinto ja sitä toteuttava saamelaiskäräjät on perustettu nimenomaan turvaamaan saamelaisten asemaa alkuperäiskansana.
Kansainvälisen työjärjestön ILOn sopimuksen numero 169 mukaan alkuperäiskansoille tulee turvata oikeudet paitsi omaan kieleen ja kulttuuriin myös perinteisiin asuinalueisiinsa ja niiden luonnonvaroihin. Näitä kollektiivisia maaoikeuksia ei Suomessa ole toistaiseksi saatu toteutettua, joten tällä hetkellä saamelaispoliittiset kamppailut keskittyvät pitkälti juuri niihin.
Toisaalta Sanna Valkosen analyyseissä tulee esiin, että ILO169 ei ole ainoastaan tehnyt maaoikeuksien vaatimista saamelaisille mahdolliseksi, vaan on epäsuorasti pakottanutkin heidät siihen. Sopimusteksti nimittäin ”tietää”, että jokaisen alkuperäiskansan positiivinen kulttuurinen erityislaatu ilmenee nimenomaan näiden erityisessä suhteessa maahan.
Jolleivät saamelaiset vaatisi itselleen maaoikeuksia, vaan näkisivät kulttuurinsa arvokkaan ytimen voivan säilyä muutoinkin, se olisi itse asiassa todiste siitä, etteivät he mikään oikea alkuperäiskansa olekaan. Mikäli saamelaiset siis ylipäätään haluavat mitään alkuperäiskansaoikeuksia, heidän on korostettava perinteisiä elinkeinoja kulttuurisen erityisyytensä perustana.
Kaisa Luoma
Sanna Valkonen: Poliittinen saamelaisuus. Vastapaino 2009, 309 s.
Lue laajempi juttu Fifistä.
_______________
Hannele Huhtala
