Mikä ihme noissa löyhkäävissä kuonakasoissa oikein kiinnostaa runoilijoita?
Amerikkalainen runoilija A. R. Ammons kuljeksii Garbage-runoelmassaan (1993) Miamin ulkopuolella jättimäisellä kaatopaikalla. Hänen saksalainen kollegansa Durs Grünbein taas on kirjoittanut useita jylhänrepaleisia säkeitä jätteiden ja saastan maailmasta. Suomessa kaatopaikalle ennätti ensimmäisenä Markku Paasonen.
Mikä ihme noissa löyhkäävissä kuonakasoissa oikein kiinnostaa runoilijoita? Eikö kaatopaikan pitäisi ennemminkin olla ylevän taidelyriikan vastakohta?
Vastausta voi hakea esimerkiksi Paasosen Voittokulku-proosarunokokoelman (2001) ensimmäisestä runosta. Siinä mahtipontinen mutta ilkikurinen minäkertoja harhailee jätösten keskellä romanttisen usvan henkevöittämänä ja näkee kaupungin ”saven ja suoveden varassa hyllyvänä betoniaivona”.
Runon temaattisessa miljöössä orgaanisen ja epäorgaanisen sekä konkreettisen ja abstraktin välinen raja-aita hälvenee villisti assosioivan kielen ja ylitsepursuavan kuvaston vyöryssä. Paasosen karnevalistisen runomyllyn uudisasukkaita ovat muun muassa ”mekaaninen lintu”, ”puoliksi sulanut tarina” ja ”lauseiden lumput”.
Paasosen hybridiolentoja ja kielen mätänemistä huokuva kuvasto ei kuitenkaan ensisijaisesti pyri 2000-luvun katuojauskottavaksi rähjäsymbolismiksi, vaan sen keskeltä avautuu näkemyksellinen suhde suoraan populaarikulttuurin ytimeen.
Mainoskuvaston ja -lauseiden nuoruutta ja puhtoisuutta vaalivassa kieliopissa jokaisen hyödykkeen elinkaari on näkyvissä vain osittain ja harkitusti. Tämän vuoksi jätteiden hautausmaalle sukeltaminen on nykypäivän kertakäyttömaailman kokonaisuuden ja todellisen sielun etsimistä.
Toisin sanoen kaatopaikka on modernin kulutuskulttuurin marginaaliin sysätty mutta viime kädessä ainoa todellinen ja pysyvä monumentti. Ammons, Grünbein ja Paasonen vievät lukijansa sinne, minne tv-kamerat ja lööppimedian katse eivät koskaan yllä.
Luontorunous on perinteisesti ollut lyriikanlaji, jossa henkeäsalpaava ulkoinen miljöö synnyttää ja legitimoi henkevöityneen sisäisen kokemuksen.
Onko Paasosen ja kumppaneiden masinoima kaatopaikkarunous siis nähtävä luontorunon uutena, maallistuneena versiona, joka kurottaa kulisseiksi muuttuneen perinteisen luontomaiseman taakse ja alle, luonnon viimekätiseen luonnottomuuteen?
Pitäisikö nykypäivän ympäristötiedostavan luontolyyrikon sisällyttää rehellisyyden nimissä säkeisiinsä avohakkuut, harvesterit, lentokonemelu, ojanpientareille heitellyt roskat ja uimakelvottomiksi rehevöityneet hiekkarannat?
Miettikääpä tätä seuraavan kerran, kun viette roskia ulos.
Kirjoittaja on tamperelainen esseisti & kirjallisuudentutkija.
Tero Tähtinen
