Varhain kuollut taksikuski, feministi & kirjailija Arto Salminen jatkaa postuumia Suomen valloitustaan Taru Mäkelän Varasto-filmatisoinnissa.
Arto, varastokaverinasi paljastan että Varasto on hyvä elokuva. Varaston jälkeen meillä on toiveena nähdä enemmän elokuvia nuhjautumisesta kollektiivisessa työelämän varastossa. Tästä genrestä 1960-luvun brittielokuvassa käytettiin nimitystä kitchen sink realism. Varasto on parasta suomalaista elokuvaa pitkään aikaan ja tervetullutta vaihtelua huumerikollisille, hurjastelevalle nuorisolle, rintamalotille ja sänkileukaisille yksityisetsiville.
Sitä paitsi Varasto on halpa. Kuin lihikset Alepassa. Varaston tuotantobudjetti oli 748 105 euroa. Suomalaisen elokuvan keskimääräinen budjetti on 1,4 miljoonaa euroa.
Viime vuosina elokuvasäätiö on ryhtynyt tukemaan isompien tuotantojen rinnalla Varaston pienemmällä budjetilla ja nopeammalla aikataululla toteutettavia aikalaiselokuvia.
Varastolla on myös harvinaisempi rahoittaja, työsuojelurahasto. Työsuojelurahasto on tukenyt Varastoa 40 000 eurolla. Ajatus on, että katsomalla Varastoa työntekijät alkavat hyvinkin voida paremmin. Tosin Varaston katselu saattaa aiheuttaa myös halua lopettaa työnteko kokonaan.
Rahastosta kerrotaan, ettei se ole eiemmin tukenut yhtäkään kokopitkää fiktioelokuvaa. Nyt työn ja fiktion liitto on kuitenkin muodissa.
”Duunareita ei näy elokuvissa”, ohjaaja Taru Mäkelä selittää aamupäivän valossa helsinkiläisessä elokuvateatterissa. Varasto onkin ainutlaatuinen kotimainen elokuva kuvatessaan tyytymättömyyttä työhön. Työ varastossa on parhaimmillaan, kun sitä voi avoimesti inhota.
Väite, ettei työtä kuvata elokuvissa, tykyttää päässäni. Ei sillä, että haikailisin takaisin 1990-luvulle, varastoon Arton kanssa. Arkadiankadun Tapetti ja Väri on sitäpaitsi lopetettu.
Joka kerta kun näen mustan miehen siivoamassa junaa tai naisen hinkkaamassa kerrostalon kusentahrimia rappuja, muistan miltä tuntui siivota Korsossa ja haaveilla, että joku kirjoittaisi siitä kaikesta romaanin.
Minulla ei ollut käsitystä siitä, että se rillipää silloin vuonna 1990 suunnitteli jotain tällaista.
Minulla ei ollut käsitystä siitäkään, että joku joskus voisi kirjoittaa romaanin nimeltä Varasto, joka sijoittuu maalivarastoon, joka oli minun ensimmäinen työpaikkani.
Eipä Artollakaan ollut aavistusta siitä, että päätyisimme sosiaaliseen maalipönttörealismiin, joka takaa kuvitellun, mutta, ah, niin hyväätekevän sankaruuden.
Katsojan suhde valkokankaan hahmoihin on aina narsistinen – hän haluaa nähdä oman itsensä jatkeet suotuisassa valossa. Koska kakkaduuni ja siitä tykkääminen ei ole todellisuudessa pop, se ei ole elokuvassakaan pop. Ja koska työtä ei kuvata elokuvissa, eivät työläiset voi luoda identiteettiään elokuvallisten esitysten kautta.
Elokuvan miespääosaa esittävä Rousku (Kari-Pekka Toivonen) on henkisesti heikko ja moraalisesti epäilyttävä hahmo. Hänessä, kuten muissakaan nykyajan duunareissa ,ei ole mitään kirkasta, toteaa tarinan kommunistiroisto (Vesa Vierikko).
Ainoa kirkas asia Varastossa on Minttu Mustakallion esittämä nopeasti puhuva daami, Karita.
Karitan tuoma elokuvallinen mielihyvä liittyy siihen että hän puhuu. Hän on nopeaälyinen. Tosin hän ei lue kirjoja eikä Stephen Hawkingin Ajan lyhyttä historiaa kuten Rousku. Hän on kuin varhaisen äänielokuvan hiukan koppava fast talking dame kääntäessän odotukset sukupuolirooleista ylösalaisin.
Karita on kuin on kuin Katherine Hepburnin esittämä Susan Vance elokuvassa Hätä ei lue lakia vuodelta 1938. Hänen näppäryytensä jättää Rouskun täysin varjoon. Mäkelän mukaan juuri tämä screwball-komedia onkin Varaston esikuva.
Nopeasti puhuvien daamien historiassaan leffakriitikko Maria DiBattista osoittaa, että äänielokuvan tulon myötä naiset alkoivat puhua –nopeammin. Ja voi olla, että suomalainen elokuva ei ole vielä koskaan todistanut puhuvan naisen mielihyvää – ei ennen kuin nyt.
Taru Mäkelä: Varasto. Ensi-ilta 30.12.
Arto Slaminen: Varasto. WSOY 1998. 148 s.
Maria DiBattista: Fast Talking Dames. Yale UP 2001. 384 s.
Kimmo Laakso
