Arvostelussa Andrea Arnoldin elokuva Humiseva harju.

Upeat maisemat ja yksityiskohdat, toisaalta hyvin konkreettinen kurjuuden kuvaus. Päällimmäiset mielikuvat Andrea Arnoldin Humiseva harju -filmatisoinnista liittyvät kuvakieleen.

Kamera seuraa villiä nuoruutta käsivaralta. Tunnelma on niin kosketeltava kuin tanskalaisen Dogma 95 -ryhmän elokuvissa: pöly leijailee ilmassa, muta liiskaantuu hiuksiin, hengitys höyryää sisällä, koirat haisevat ja haavaa nuoleva kieli on kuolainen.

Humiseva harju on Emily Brontën ainoaksi jäänyt, vuoteen 1801 sijoittuva tragedia Heathcliffiksi ristitystä ottopojasta ja tämän epätoivoisesta rakkaudesta talon tyttäreen. Alkuperäisessä tarinassa rakkauden esteenä on luokkaero, elokuvan Heathcliff on myös tummaihoinen: erot nousevat toiseen potenssiin, ja elokuvasta tulee kannanotto myös nykymaailman asenteisiin.

Elokuvan jälkeen kävelen kaupungilla valmiina tuuppimaan väärintekijöitä, arvostelijoita ja kyynikoita. Andrea Arnold on tehnyt klassikosta upean, verenmakuisen ja kiihkeän tulkinnan.

Andrea Arnold:
Humiseva harju.
Ensi-illassa 6.4. Neljä tähteä.

Hannele Huhtala