Jokaisen kriitikoksi aikovan, kritiikkiä harjoittavan tai kriitikon ammattiin leipääntyneen pitäisi ehdottomasti lukea Maurice Blanchot’n esseekokoelma Kirjallinen avaruus.
Jokaisen kriitikoksi aikovan, kritiikkiä harjoittavan tai kriitikon ammattiin leipääntyneen pitäisi ehdottomasti lukea Maurice Blanchot’n esseekokoelma Kirjallinen avaruus. Teos on niin vastaansanomattomasti taiteen puolella, että suosittelisin sitä myös jokaiselle kulttuuriministerin paikkaa havittelevalle.
Viime vuonna 95-vuotiaana kuollut Blanchot jäi ranskalaisen kirjallisuuden historiaan yhtenä sen merkittävimmistä ja merkillisimmistä hahmoista.
Vaikka Blanchot’ta pidetään huomattavampana kirjailijana kuin esimerkiksi aikalaistaan Sartrea ja kaikki ranskalaisen kulttuurin suuret nimet tunnustavat velkansa Blanchot’lle (Derrida, Foucault, Levinas, Duras ym.), emme tiedä hänestä juuri mitään.
30-luvulta on olemassa muutama hämärä ryhmäkuva, 80-luvulta yksi paparazzin nappaama kuva, jossa kumara vanhus, kuulemma Blanchot, ylittää katua tai parkkipaikkaa.
Blanchot’ta on melkein pakko verrata Sartreen, joka vaati kirjallisuudelta sitoutumista, mielipiteitä, poliittisia arvoja ja arvotti proosan runouden edelle. Blanchot taas puolusti kirjallisuuden vetäytymistä ulkopuolisen asemaan, jossa ei eletä keskellä spektaakkelia eikä luoda kaikennäkevää katsetta omaan aikaan ja sen ongelmiin.
Heideggerin tavoin Blanchot arvosteli modernia yhteiskuntaa visualisuuden palvonnasta ja teknologiasokeudesta, halusta kieltää inhimillinen äärellisyys, joka Blanchot’lle merkitsee sekä kuolevaisuuttamme että ajattelumme rajallisuutta.
Mutta toisin kuin Heidegger, Blanchot ei usko voivansa pelastaa meitä tyhjyydeltä rakentamalla kansakunnan yhdistävää myyttiä katse suureen tulevaisuuteen luotuna.
Kirja ei perusta kansaa tai kansakuntaa, koska kirjallisuus kyseenalaistaa ehdottoman totuuden olemassaolon. Blanchot’n näkemystä ei pidä kuitenkaan nimittää epäpoliittiseksi, vastuuttomaksi tai epäeettiseksi, sillä se on kaikkea muuta. Jos kirjallisuus ei perustu totuudelle eikä perusta totuutta, kirjaa ei voi eikä pidä käyttää lyömäaseena.
Kirjallisen kokemuksen ehtona on perustattomuus, ulkopuolisuuden tai maanpakolaisuuden kokemus, josta voi matkata vain kohti toista. Ainoa mahdollinen yhteisö on lukijoiden yhteisö, kuolevien yhteisö, jossa suhde kuolemaan avautuu vain toisen kuoleman kautta.
Tässä oivalluksessa on Blanchot’n politiikan ja etiikan ydin. Kirjallisuuden poliittisuuden ja eettisyyden mahdollisuus on sen kyvyssä tuoda esiin ja jakaa jotakin sellaista, jota visuaalisuutta palvova ja mielipiteitä janoava julkisuus ei koskaan tavoita.
Kieli ei ole Blanchot’lle verho, joka peittäisi meiltä toisen, todemman todellisuuden. Voimme kohdata toisen vain siksi että meillä on kieli – aivan riippumatta siitä, miten ”toisen” lopulta määrittelemme. Tässä on kirjallisuuden lahja, mahdollisuus ja – kuten Blanchot toisessa hiljattain suomeksi julkaistussa teoksessaan Tunnustamaton yhteisö sanoo – myös sen tulevaisuus.
Kirjoittaessaan ihailemiensa kirjailijoiden (Kafka, Mallarmé, Dostojevski, Rilke) teoksista Blanchot pohtii kirjallisen kokemuksen luonnetta. Tuloksena ei ole niinkään kritiikkiä kuin keskustelua, joka käydään lukijan ja teoksen välillä. Esseet eivät arvota kohteitaan vaan kysyvät kirjallisuuden itsensä arvoitusta: Miten kirjallisuus syntyy? Mitä kirjoittaessa tapahtuu?
Kirjallisuudesta puhumisen tarkoituksena ei ole määritellä kohdettaan vaan lähestyä arvoitusta ja myöntää sen ratkeamattomuus.
Blanchot kirjoittaa kirjailijoista, joiden teoksissa kuolema on alati läsnä. Kafkalle kieli on äärimmäinen kokemus, joka vertautuu kuolemisen kokemukseen.
Kirjoittamisen sujuessa kuolema ei kauhistuta Kafkaa, koska hän kykenee ”kuolemaan henkilöidensä kautta”, kuten hän Päiväkirjoihinsa kirjoittaa. Toisena päivänä paini kielen kanssa on synkkää painia kuoleman kanssa: Muodonmuutos on surkea katastrofi, kirjana epäkelpo.
Selvittyään kirjoittamisestaan kirjailija vapautuu taakastaan, jota hänellä ei ole enää edes lupa kantaa. Valmis teos ei ole enää Kafkan osa vaan lukijalle luovutettu lahja: kirjailijan ”kuollessa” lukija syntyy – ajatus, jonka Barthes ja muut ranskalaiset omaksuivat Blanchot’lta.
Vaikka lukijan osana onkin nauttia valmiista teoksesta, ”vapaudesta vailla työtä”, lukijan huoleton tanssi kirjan ympärillä on ”keveyttä, josta ei vakavuutta puutu”. Lukeminen on tanssimista ”näkymättömän kumppanin kanssa, iloista silmitöntä tanssia haudan kanssa”.
Niin kirjailija kuin lukijakin panee peliin kaiken, koko elämänsä: ”Vaikka lukeminen vaatiikin lukijaa astumaan alueelle, jossa ei voi hengittää ja jossa maa sortuu jalkojen alta, niin lukeminen itsessään on rauhallista ja hiljaista läsnäoloa; se on kohtuuttomuuden rauhoittunut elementti, jokaisen myrskyn silmässä oleva hiljainen Kyllä.”
Maurice Blanchot: Kirjallinen avaruus. Suomennos Susanna Lindberg. Ai-ai.
Outi Alanko
