Musa Hasanov jaksaa vielä uskoa, mutta moskovalaiset mielenosoittajat ovat heittäneet toivonsa.

Moskovalaiset toisinajattelijat vastustavat Tšetšenian sotaa.

MOSKOVAN METRON kartta on kehä, jota halkovat useat kulmikkaat linjat. Metroverkon ulottuvilla asuu kymmenen miljoonaa moskovalaista. Ruuhka-aikana metrojunat kulkevat 45 sekunnin välein, mutta silti on tungosta.

Kehän sisälinjoilla näyttäytyvät uuden Venäjän menestys ja kiire. Vahvasti meikatut naiset tasapainoilevat korkeilla koroillaan. Liikemiehen tunnistaa Kommersant-sanomalehdestä. Laitakaupungin linjoilla babuškat kaitsevat hoidokkejaan. Alkoholistit kyyhöttävät asemien nurkkauksissa yhtä huomaamattomina kuin nukkuvat kulkukoirat.

Hätkähdän, kun Polešajevskajan asemalta rullaa itsensä sisään jalaton nuorukainen. Hän kerjää kymmentä ruplaa asepuvun takki yllään. Tšetšenian sodasta kotiutetaan jatkuvasti vammautuneita varusmiehiä.

MOSKOVA ON VARPAILLAAN. Miliisit partioivat metroasemilla. He pysäyttelevät epäilyttäviä matkustajia henkilöpapereiden tarkastusta varten. ”Pokažite vaši dokumenty!” Näyttäkää henkilöpaperinne. Mustatukkaiset naiset joutuvat usein avaamaan käsilaukkunsa. Heidän viereensä ei metrossa istuta, joku saattaa vaihtaa vaunuakin kesken matkan. Minua ei koskaan pysäytetä. Ymmärrän vaieta miliisipartion kohdalla. Vieras kieli herättää turhaa huomiota.

Joskus miliisin kontrolli herpaantuu. Silloin jossakin saattaa räjähtää. Viimeksi jysähti Rižskajan aseman ulkopuolella. Sitä ennen ympyrälinjalla, Paveletskajan kohdalla. Missä seuraavaksi? Metron tungoksessa alkaa pelottaa.

Terrori-iskuista syytetään tšetšeenikapinallisia. Moskovalaisten enemmistö lienee samaa mieltä kuin tuttavani Nikita, jonka mukaan kaikki tšetšeenit ovat bandiitteja.

Mutta on moskovalaisissa niitäkin, jotka ajattelevat toisin. Tapaan sattumalta muutamia, kun kävelen Puškinskajan metroaseman ohi tammikuisena torstaina.

Ajattelen punaisia saappaita, jotka hankkisin tuliaisiksi Moskovasta. Uuden vuoden juhlinta on takana, vaikka yöllä naapuri vielä ampui viimeisiä rakettejaan kerrostalon katolla. Harva jalankulkija rämpii loskassa vastaan.

MIELENOSOITTAJAT seisovat rivissä tien laidalla. Heitä ei ole monta, ehkä kaksikymmentä, mutta jokaisella on iso kyltti. Mielenosoittajat eivät näytä eläkeläisiltä, jotka viime päivinä ovat paukutelleet kattilanpohjia vastustaen alennuksiensa poistamista. ”Veronmaksaja! Tilasitko panssarivaunun Tšetšeniaan?” kysytään kyltissä.

Saan tietää, että mielenosoittajat edustavat moskovalaista kansanliikettä, joka haluaa lopettaa sodan Tšetšeniassa. He kutsuvat itseään nimellä anti-war-club. Kyse ei ole virallisesta järjestöstä, vaan yksittäisten ihmisten kyllästymisestä sotaan.

Lena Batenkova, historioitsija, kertoo: ”Sota Tšetšeniassa ei miellytä meitä. Haluamme neuvotteluja. Ne ovat aina parempi vaihtoehto kuin sota.” Sanat ovat hukkua ohi jyrisevän liikenteen meluun.

Innokkaimmat sodan vastustajat ovat kokoontuneet Puškinskajalle osoittamaan mieltään joka torstai jo viiden vuoden ajan. Lena Batenkova on ollut mukana alusta asti. Hänen huolellisesti tekstaamansa kyltti on kestänyt pakkasta ja aurinkoa. Nyt se kastuu märäksi tihkusateessa.

”Groznyilaiset, antakaa meille anteeksi, että hävitimme kukoistavan kaupunkinne. Tšetšenian asukkaat, antakaa anteeksi, ettemme kyenneet suojelemaan läheisiänne. Sotilaat, antakaa meille anteeksi, että lähetimme teidät tähän sotaan. Terrori-iskujen uhrit, antakaa meille anteeksi, koska teitä ei enää ole, mutta me olemme elossa.”

ANNA KARENTNIKOVA, mielenosoitusten organisoija, tulee paikalle vähän myöhässä. Hän tempaa jostakin kyltin kaulaansa.

”Emme ole saavuttaneet minkäänlaisia tuloksia”, hän myöntää.

”Tämä ei ole tehokkain tapa taistella sotaa vastaan, mutta ei ole muitakaan tapoja.”

Pitkätukkainen nuori mies käy esittelemässä kasetti- ja cd-levykokoelmaansa. Mielenosoittajat keräävät sodan vastaista musiikkia.

Mihail Kriger, matemaatikko, ryhtyy luettelemaan sodan haittavaikutuksia. ”Sota tukahduttaa median ja kokoontumisen vapautta. Beslanin tragedian jälkeen paikallishallinnon valtaa on supistettu”, hän valittaa. Lena Batenkova lisää, että sotiminen estää Venäjän pääsyn eurooppalaisten maiden yhteisöön.

Pahinta Krigerin mielestä kuitenkin on, että ihmiset ovat alkaneet pelätä. Hän kuvailee pelon valtaamaa Moskovaa. Venäjän turvallisuuspalvelu FSB on levittänyt ilmoituksiaan ympäri kaupunkia. Ihmisiä kehotetaan antamaan ilmi terroristeja.

Batenkova huomauttaa, ettei hän usko tšetšeenien syyllisyyteen kaikissa iskuissa.

”Venäläiset ovat itse räjäyttäneet ne kerrostalot. FSB:n harjoittelua”, hän väittää pommiattentaatista Moskovassa vuonna 1999.

MOSKOVAN KAUPUNGIN puistotyöntekijät ovat liikkeellä kuorma-autollaan. He peruuttelevat kiusallaan mielenosoittajien rivin lävitse. Olemme miltei kivenheiton etäisyydellä Kremlistä, ja toisinajattelijat kantavat piikkilangalla kehystettyä Putinin kuvaa. He eivät näytä pelkäävän seuraamuksia mielipiteidensä takia.

”Enemmän minua pelottaa, jos yrittää vältellä kohtaamasta ongelmia. Jos pelkää susia, ei pidä mennä metsään”, lainaa Batenkova venäläistä sananlaskua.

Utelen Anna Karetnikovalta, mitä Tšetšenialle sitten pitäisi tehdä. Karetnikova ei myöntäisi maalle itsenäisyyttä – ei vielä. ”Ensin täytyy laittaa oma armeija kuntoon ja huolehtia omista ihmisoikeuksista”, hän perustelee.

Vanha, turkisreunuksiseen hattuun sonnustautunut mies on seurannut keskusteluamme herkeämättä. Näen, että hän on eri mieltä Karetnikovan kanssa. Hän ei tosin sano mitään, mutta hänen kylttinsä julistaa: ”Puolustamme Tšetšenian vapautta. Kuolkoon kaikki unelmat imperiumista!”

Yksi mielenosoittajanaisista kävelee edestakaisin ja tyrkyttää silmälasit huurussa lehtisiä ohikulkijoille. He kääntyvät poispäin.

Sota on puolittanut Tšetšenian väkiluvun

VIIME VUODEN lopulla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun pieni Tšetšenia Pohjois-Kaukasiassa ajautui sotaan. Iso Venäjä pelkäsi vuonna 1991 itsenäiseksi julistautuneen tasavallan vetävän vanavedessään muita irtautumishaluisia alueita ja tapaninpäivänä 1994 Venäjän joukot hyökkäsivät Tšetšeniaan.

Ensimmäinen sota kesti syksyyn 1996. Sitä seurasi levoton kausi, sillä vapailla vaaleilla vuonna 1997 presidentiksi valittu Aslan Mašadov ei missään vaiheessa saanut aluetta hallintaansa. Rikollisuus ja korruptio rehottivat,ja siviilien kidnappauksista tuli yleinen rahan hankkimiskeino. Radikaalit muslimitaistelijat saivat sekasorrossa jalansijaa.

Vuoden 1999 syksyllä Venäjä tulkitsi tilanteen vaativan asiaan puuttumista ja hyökkäsi pääkaupunkiin Groznyiin. Toisesta Tšetšenian sodasta tuli ensimmäistäkin verisempi. Sotilas- ja siviiliuhrien määrää saadaan tuskin koskaan selville. Sadattuhannet tšetšeenit pakenivat kotimaastaan, heistä suurin osa naapuritasavaltoihin Ingušiaan ja Dagestaniin. Vuonna 1992 Tšetšeniassa oli noin miljoona asukasta. Vuoden 2005 alussa asukkaita arvioidaan olevan enintään puoli miljoonaa. Maata hallitsee muodollisesti Kremlin valitsema presidentti Alu Alhanov.

Lisätietoa venäjäksi: www.voine.net

Katja Manner