Kun liityin Facebookiin, aloin panna sivulleni musiikkilinkkejä. Tyttäreni sanoi napakasti: ”Ei sinne musiikkia panna, kukaan ei jaksa eikä malta kuunnella!”

Kun liityin Facebookiin, aloin panna sivulleni musiikkilinkkejä. Tyttäreni sanoi napakasti: ”Ei sinne musiikkia panna, kukaan ei jaksa eikä malta kuunnella!”

Hän oli osin oikeassa, osin väärässä.

Olen kuitenkin jatkanut sitkeästi aloittamallani tiellä. Enemmän minulla on musiikkia kuin kuolemattomia ajatuksia tai pilkuntarkkoja raportointeja arkielämästäni.

Nyt olen kohta pannut lähes vuoden melkein pelkkiä Bill Evansin linkkejä.

Seurauksena on ollut, että olen kahden Bill Evansin kaveri. Lisäksi olen kaveri hänen triojensa elossa olevien jäsenten kanssa. Samoin ollaan kavereita hänen poikansa, viimeisen rakkautensa ja entisen tuottajansa kanssa.

Kun vielä ollaan viestitelty, entinen pieni maailmani on suurentunut kummasti.

Parhaimmillaan musalinkkejä seuraa kunnon levyraati. Linkkiä analysoidaan ja mukavaa uutta tietoa voi välittyä itse kullekin.

Huonoimmillaan ja tavallisesti siitä vain tykätään, mutta niinhän se on kaikessa FB-touhussa. On tärkeää tykätä kaikesta silmiin osuvasta. Samalla voi kätsästi muistuttaa omasta olemassaolostaan.

Aika joutavia ovat kommentit ”Great!”, ”I like” tai ”Wonderful”. Samoin tolkuttomat kiittämiset, ikään kuin tarjolla olisi jokin muutoin täysin saavuttamaton aarre.

Kätevä kommentti on ”Shared!!” Linkin pannut tykkää aina, teki kommentoija sen jälkeen mitä hyvänsä tai oli tekemättä.

Eri musiikkigenreihin liityvät ryhmät ovat periaatteessa mainio idea.

Minullakin oli aikoinaan jazzsivusto FB:ssa. Sitten joku mulkvisti erotti minut omasta ryhmästäni.

Pimeetä touhua esiintyy myös ryhmiin liittymisissä. Joku kavereita itselleen haaliva voi liittää ison liudan julkkiksia ryhmään heitä tuntematta saati heiltä mitään kysymättä. No, kasvattaahan se fallosta.

Kun Facebook alkaa riepoa, voi panna kivan älppärin pyörimaan skraitan levylautaselle.

Kenenkään muun ei tarvitse tykätä.

Pertti Laesmaa