On yksi aihe, jota olen kirjoittajana vältellyt jo useamman vuoden. Se on Suomessa tehtyjen perhesurmien ja voittopuolisesti islaminuskoisissa maissa tapahtuvien kunniamurhien välinen suhde.
On yksi aihe, jota olen kirjoittajana vältellyt jo useamman vuoden. Se on Suomessa tehtyjen perhesurmien ja voittopuolisesti islaminuskoisissa maissa tapahtuvien kunniamurhien välinen suhde.
Aihe on ollut musertavuudessaan mahdoton kirjoitettavaksi. Vaatisi liiallista hybristä väittää, että voisi tietää, miksi joku murhaa läheisensä. Vaikka järki ja intuitio sanovat, että ilmiöillä on jotain yhteistä, miten niistä voisi kirjoittaa alistamatta yksilöllisiä hirmutekoja tai tragedioita kaavamaisuuden alle? Siispä en ole kirjoittanut.
Hyvä, että Jouko Turkka on, vaikka Turkka itse ei näin varmaan ajattelekaan, eikä hän puhu mitään kunniamurhista.
Sanoisin, että Turkan vuonna 1994 julkaisema – täysin salonkikelvoton – Häpeä on vuoden 2012 tärkein kirja. Ei se kerro, miksi Bulevardilla tai Laajasalossa murhattiin omia perheitä tai miksi Hyvinkäällä ammuttiin, mutta sen avulla on edes jotenkin mahdollista lähestyä näitä kuolemia.
Absurdeissa episodeissaan hevosella Poriin ratsastava Turkka häpeää ja ottaa vastaan muiden häpeää. Suurimman nautinnon tavoittelu johtaa vain epäonnistumisiin. Kirja on täynnä insestiä, pedofiliaa, sovinismia, kiellettyjä rakkauksia ja niiden aiheuttamaa häpeää tai kuvottavaa häpeämättömyyttä.
Turkka häpeää suhdettaan oppilaaseensa, moukarinheittäjä kaivaa itselleen kuoppaa rakastuttuaan pituushyppääjään, ja lopulta Turkan kuvaama yhteisö haluaa tuomita yksilöt – tai heidän uhraavan itsensä. Lauma heittää kuopan reunalta savipaakkuja elävältä hautautuvan päälle.
Tai ehkä kirjan suhde häpeään ei ole näin yksinkertainen. Tarkemmin sanottuna Turkka kuvaa häpeän dialektiikkaa: toisaalta on välttämätöntä, että ihmiset häpeävät tekojaan, toisaalta on yhtä välttämätöntä päästä häpeästä eroon. Kun toisten pitäisi ymmärtää hävetä enemmän, toiset häpeävät niin paljon, että tappavat jonkun, itsensä tai läheisensä.
Häpeää on aina joko liikaa tai liian vähän.
Turkkalaisuudelle ominaiseen tapaan kirjassa kuvataan, miten vähästä ihminen typistyy ruumiillisiksi tarpeiksi tai pakoiksi, himoiksi, selviytymisvietiksi ja kostoksi, ja miten vaikeaa yhteisöjen on lopulta käsitellä tällaisia tapahtumia – olivat nämä sitten kristittyjä, uskonnottomia tai islamilaisia kyliä, perheitä tai sukuja. Vaikkapa sellaisia kuin omani, jonka historiasta löytyy kaikkea, mistä Turkka kirjoittaa, mutta mistä ei koskaan puhuta.
Kutsuttakoon sitä sitten häpeäksi, jonka kanssa olemme oppineet elämään: toiset menettämättä järkeään, toiset sen kadottaen.
Hanna Kuusela
