Turun kunnallisvaaliääniharava Li Andersson pääsi otsikoihin vastustamalla sukupuolittuneita lastenkestejä.
Kaksi päivää ennen haastattelua Li Andersson, 25, on kerännyt kunnallisvaaleissa Turun suurimman äänisaaliin: 2422 ääntä. Ensi kertaa valtuustoon nousevan Anderssonin taakse ovat jääneet muiden joukossa entiset ministerit Stefan Wallin ja Ilkka Kanerva.
Andersson on vasemmistonuorten puheenjohtaja, ennakkoluuloton ja radikaali punavihreä. Edellisissä kunnanvaaleissa vuonna 2008 Andersson jäi varavaltuutetuksi, mutta pääsi sitä kautta mukaan kulttuurilautakuntaan.
Vasemmistonuorten toimisto sijaitsee Helsingin Sörnäisissä, melkein Voiman toimitusta vastapäätä. Helsingissä Andersson on viettänyt päivänsä syksystä 2011, kun hänet valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi.
Lapsuutensa ja nuoruutensa Andersson asui Turussa.
”Turku on kuitenkin mun kotipesä, sen hahmotan, toisin kuin tämän megakompleksin täällä. Turussa on pikkukaupungin tuntua, ihmiset tuntevat toisensa.”
Kun astuu Anderssonin siistiin ja asialliseen työhuoneeseen, vastassa on laatikollinen pinkkejä lastenkutsuasusteita: höyheniä, tiara ja muuta vastaavaa. Ne Andersson on saanut postitse kokoomuspoliitikko Ossi Mäntylahdelta.
”Saatteena oli glitterinen prinsessakortti, jossa toivottiin menestystä vaalityöhön.”
Taustalla on Li Anderssonin syyskuinen kommentti avoimessa Facebook-profiilissaan. Siinä Andersson kritisoi Tiimarin verkkosivujen lastenkutsukategorisointia. Tytöille tarjottiin vaaleanpunaisia prinsessaunelmia, barbiebileitä ja keijujuhlia. Pojille Hämähäkkimiestä, Karibian merirosvoja ja työmiehiä. Ossi Mäntylahti ja toinen helsinkiläinen kokoomuspoliitikko ärtyivät Anderssonin mielipiteistä ja sauhusivat blogitekstissään. ”Tiimari-kohu” nousi iltapäivälehteen.
Lopulta Tiimari poisti sukupuolittuneet määritelmät mainonnastaan.
Flunssa on iskenyt Anderssoniin heti vaalikampanjan päätyttyä, mutta se ei hidasta vaalituloksen analysointia. Anderssonin mukaan vasemmiston haasteena on se, miten tarjoata uskottava vaihtoehto yleiselle epävarmuuden tunteelle – muuallakin kuin kaupungeissa.
Hänen mukaansa kaikki puolueet epäonnistuivat näissä vaaleissa ainakin siinä, että äänestysprosentti jäi alhaiseksi.
”On paljon ihmisiä, jotka olisivat ja ovat aiemmin äänestäneet vasemmistoa, mutta jäivätkin nyt nukkumaan.”
Isoissa kaupungeissa äänestettiin heikosti.
”Huolestuttavin piirre on se, että Turun Pansiossa äänestysprosentti oli 39 ja Helsingin Jakomäessä 36,7. Äänestämättä jättämisestä on tulossa osa meidän yhteiskunnan luokkarakenteita.”
Yleinen kyllästyminen turhiin vaalilauseisiin ja suhmurointiin näkyi vaaleissa siinä, että valtuustoon äänestettiin paljon nuoria.
”Voi olla että ihmiset ovat päättäneet olla välittämättä, koska mikään ei kuitenkaan muutu, jos nyt ajatellaan vaikka toriparkkikysymystä Turussa.”
Toriparkkia Andersson on vastustanut aktiivisesti vuosien ajan: edellisten kunnallisvaalien jälkeen hän oli muun muassa mukana keräämässä allekirjoituksia kunnallisen kansanäänestyksen puolesta.
Andersson toivoo Turun kunnallispolitiikkaan lisää läpinäkyvyyttä.
”Valtuuston aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan sen ulkopuolellakin. Ei vain keskustelua eri valtuustoedustajien kesken suljettujen ovien takana, vaan avoimuutta.”
Lisäksi valtuustoryhmän kokoukset pitäisi saada nettiin ja paikallistelevisioon.
Anderssonin mukaan vasemmistoliitossa on tapahtumassa sukupolvenvaihdos.
”Sen pitää mennä niin, että ollaan yhtä aikaa tekemässä, vanhat ja nuoret.”
Vasemmistoliiton kunnallisvaaliehdokkaista muutama sukupolvi onkin jäänyt väliin: suurin osa ehdokkaista on joko yli 60-vuotiaita tai selvästi alle 40-vuotiaita.
Alle 40-vuotiaat ovat lama-ajan lapsia, jotka ovat nähneet kurjuuden. Anderssonin sukupolvelle yritettiin sitten iskostaa tulevaisuuden uskoa, että koulutuksen kautta saa työtä.
”Kun sitten on kasvanut, on huomannut, ettei se menekään niin, vaan kaikki globalisoituu ja vaikeutuu. Koulutusta vastaavaa työtä on vaikeaa löytää ja työelämä on muuttunut yhä raastavammaksi. Siksi sukupolveni on löytänyt vasemmiston.”
Ruotsinkielisessä kodissa kasvanut Andersson puhuu sujuvasti ruotsia ja suomea, vaikka välillä jonkun sanan taivutus ei menekään suomeksi ihan kohdalleen. Häntä pidetään vakuuttavana, ja myös haastattelun perusteella Andersson hallitsee todella hyvin asiapolitiikan.
”On tärkeää tehdä politiikkaa asia edellä, eikä vain politikoinnin itsensä takia.”
Andersson korostaa, että työn tekeminen kunnolla on osoitus siitä, että on todella ajamiensa asioiden takana. Hän vaikuttaa ystävälliseltä, mutta tinkimättömältä. Yhden selvän retorisen valinnan Andersson on tehnyt: hän puhuu sukupolvestaan, ei itsestään tai suoraan omista kokemuksistaan.
Hän opiskelee Åbo Akademissa kansainvälistä politiikkaa, kandidaatintutkielmansa hän teki turvapaikanhakijoiden palautuskiellosta.
Aktivistina hän on osallistunut sosiaalifoorumeihin ja mielenosoituksiin. Erityisesti häntä kiinnostavat siirtolais-, ympäristö- ja talouspolitiikka.
”Talous ei ole monimutkainen asia, se on politiikkaa. Eurokriisiä ei ole pakko ratkaista siten, että leikataan ihmisten sosiaaliturvaa ja palkkoja, tai siirretään meidän veronmaksajien rahoilla suoraan liikepankeille. On mahdollista tehdä rakenteellisia muutoksia ja uudistaa rahaliittoa”, Andersson toteaa.
Mitä Andersson tarkoittaa?
”Euroopan keskuspankin mandaattia pitäisi muuttaa. Pankkeja pitäisi pilkkoa ja niitä pitäisi säädellä lainsäädännöllä eri tavalla. Nythän tehtiin tukipaketteja, koska puuttui poliittista uskallusta, ja tukipaketit ovat olleet vain ajanostamista. Niillä toimenpiteillä ei ole puututtu rakenteisiin millään tavalla.”
Andersson toteaa, että toimilla on vain estetty pankkien kaatuminen, konkurssiin meno ja tuhottu autettavien maiden talous.
Pankkijärjestelmää pitäisi muuttaa, Andersson toistaa vasemmistoliiton linjaa.
”Oikeisto esittää rakenteellisiksi toimenpiteiksi talouskurisopimusta ja sitä, että laitetaan jarruja velanottoon ja alijäämä ei saa kasvaa liikaa. Vasemmisto on ajanut vaihtoehtoa, jolla pyritään turvaamaan julkisen vallan mahdollisuutta hoitaa omaa taloutta ja vähentää finanssisektorin valtaa.”
”En kannata nykyisen Euroopan unionin integraation syventämistä. Mun mielestä vasemmisto on kansainvälinen ja tulee aina olemaan, ei meillä ole erityistä suhdetta kansallisvaltioon. Totta kai valtio on sosiaaliturvan järjestäjänä ja verottajana merkittävä taho, joka pystyy olennaisesti puuttumaan oikeudenmukaisen tulonjakoon ja perusoikeuksien toteutumiseen. Mutta että tapahtuuko tämä kansallisvaltion vai muun yhteisön puitteissa. Eihän vasemmistolle sillä pitäisi olla mitään väliä. ”
Andersson lisää, että Euroopan unioni pitäisi rakentaa uudestaan.
”EU on ollut uusliberalistinen projekti, jolla on pyritty vapauttamaan markkinoita. Ihmisillä on ihan oikeutettukin olo siitä, että demokratia on vähentynyt, koska lainsäädäntövalta on siirretty samaan aikaan. Taloudellista päätäntävalta on siirretty huomattavassa määrin demokratian ulkopuolelle.”
Andersson ei usko, että olisi paluuta kansalliseen yhteisöön.
”Vasemmisto on aina puolustanut työläisiä pääomaa vastaan eikä mitään tiettyä kansakunnan yhtenäisyyttä ulkoisia uhkia vastaan.”
2000-luvun aktivistisukupolvi on kulkenut kansainvälisissä sosiaalifoorumeissa ja isoissa mielenosoituksissa ympäri Eurooppaa.
”Sukupolveni on tottunut siihen, että voi matkustaa ja tehdä töitä muualla. Netin kautta maailma on vielä pienentynyt meille.”
Andersson ei pidä Nobelin rauhanpalkinnon myöntämistä Euroopan unionille fiksuna.
”Euroopassa viranomaiset ovat vaikeuttaneet kansainvälisiä kokoontumisia tosi paljon.”
Viime keväänä Frankfurtissa ja Madridissa talousvaltaa vastaan järjestetyissä mielenosoituksissa valtioilla oli oikeus irrottautua Schengen-sopimuksista hetkellisesti. Ihmisiä sai ottaa kiinni heidän ulkonäkönsä perusteella.
”Admistrative detention oli käytössä jo Kööpenhaminassa. Se tarkoittaa, että sut voidaan laittaa putkaan, vaikkapa vain banderollin kantamisesta. Sen lisäksi, että tämä on vastoin kaikkea oikeusperiaatteitamme, se haittaa kansalaisyhteiskunnan toimintaa kansainvälisellä tasolla. Se ei ole millään tasolla EU:n kansalaisarvojen mukaista eikä minkään rauhanliikkeen toimia millään tavalla. Aika paksua.”
Hän lisää samaan hengenvetoon senkin olevan totta, että EU:n jäsenmaat eivät unionin olemassaolon aikana ole sotineet keskenään.
”Ollaanko me näkemässä siirtymä siihen, että kansalaiset alkaa sotia toisiaan vastaan? Äärioikeiston nousu, mellakat Kreikassa tai se, että uusnatsit järjestäytyvät poliisin avulla, mikä tahansa voi synnyttää tällaisen tilanteen. Nykyiset leikkaustoimet johtavat ihmisten välisiin taisteluihin.”
Andersson tietää, että Turussa riittää tehtävää.
”Paikallispolitiikasta saa voitontunteita, joita ei ehkä olisi yhtä konkreettista saavuttaa, jos puhutaan superisoista kysymyksistä. Jos rakenteita haluaa muuttaa, se voi olla aika pientäkin ja sen pitääkin olla aika arkista.”
Omaksi minimaaliseksi poliittiseksi voitokseen Andersson sanoo tapauksen paikallispolitiikasta, jolloin hän sai nostettua kulttuurilautakunnan myöntämiä apurahoja sen verran, että niistä tuli eläkekelpoisia.
”Kyse oli 50 eurosta.”
Andersson innostuu myös mahdollisuuksista yhdistää rakenteiden sisällä ja ulkopuolella toimimista. Hän pitää Vasemmistonuoria ideaalina poliittisen toiminnan mallina: kansalaisjärjestö, joka tekee politiikkaa. Henkilöesimerkiksi kahdenlaista poliittista toimintaa yhdistäväksi toimijaksi hän nostaa Anna Kontulan, joka kansanedustajan työnsä lisäksi kirjoittaa ja tutkii työelämää ja yhteiskuntaa.
Andersson ei sano ihailevansa erityisesti ketään toista poliitikkoa vaan painottaa, että jokaisen pitää tehdä omaa linjaansa.
”Mutta voin sanoa, että arvostan paljon muutamia henkilöitä, mutta name droppaan aina samoja”, Andersson nauraa.
Hän mainitsee Kontulan kaksi muutakin puoluetoveria: Helsingissä juuri valtuustoon nouseen Vasemmistonuorten entisen puheenjohtajan Dan Koivulaakson ja turkulaisen vegaaniaktiivin ja kunnallisvaltuutetun Mirka Muukkosen.
Vaalikeskustelua käytiin paljon kuntauudistuksesta. Andersson tietää, että Turkua ympäröivissä kunnissa vasemmistopoliitikotkin vastustavat hänen näkökulmaansa että kuntauudistus voisi tehdä hyvääkin.
”Turun seudulla kuntien välillä käydään verokilpailua. Isossa kuntakeskuksessa asuu paljon opiskelijoita, eläkeläisiä ja työttömiä. He käyttävät palveluita ja ennen kaikkea hyötyvät niistä sosiaalisista palveluista, joita iso kaupunki tarjoaa, kunnallisia vuokrakämppiä ja muuta sellaista, mitä pitää tietenkin olla, mutta joka maksaa. Sit nää ympäröivät kunnat pystyy houkuttelemaan työssäkäyviä veronmaksajia ja isoja lapsiperheitä asumaan siellä vähän matalammalla verotasolla ja toisenlaisella maineella.”
Andersson toteaa, että tulevaisuudessa kunnallisia terveys- ja muita palveluita tarvitsee yhä suurempi joukko ihmisiä. Pitäisi alkaa käydä veropoliittista keskustelua.
”En usko että asia ratkeaa vain kuntarajoja muuttamalla. Eihän lähipalvelut välttämättä säily automaattisesti, vaikka kuntia ei yhdistetä.”
Ulkoistamisten vastustaminen on tärkeää yksinkertaisesti vain siksi, että se tulee kalliiksi.
”Jos ulkoistamisen myötä rahat viedään veroparatiiseihin, ei varat tulekaan verotuloina enää takaisin. Palvelut on tuotettava julkisesti ja on pidettävä huolta kunnallisten työntekijöiden asemasta.”
Anderssonin mukaan julkiset lähipalvelut ovat osa ihmisten perusturvaa, jonka valtio takaa, mutta kunnat toteuttavat.
”On selvä kansallinen projekti pitää julkiset palvelut lähellä ja hyvinä. Onhan se ärsyttävää, kun huomaa, kuinka paljon pitäisi muuttaa valtiollisella tasolla.”
Turkuun Andersson toivoo avoimia tiloja paikalliselle yhteiskunnalliselle toiminnalle.
”Kokkarit sanoo aina, että ne haluaa säästää seinistä, ei palveluista. Jos me säästetään seinistä, meillä ei enää ole mitään tiloja ihmisille, missä olla varsinkaan talvella. Nuoret tietää tän jo, nuorisotalojen sulkemisien myötä.”
Andersson haluaisi kehittää palveluita. Hän sanoo, että laitospaikkojen vastustaminen on röyhkeää.
”Jos puhutaan vaikka vanhusten palveluista, osa haluaa asua loppuun asti kotona ja sitä pitää tukea. Mutta kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta tai edes tahtoa. Kaikilla, riippumatta tulotasosta, pitäisi olla mahdollisuus sellaiseen hoitoon, mitä haluaa.”
Eikä Andersson puhu vain vanhuksista. Hän näkee esimerkiksi nuorten syrjäyttämisen syntyvän samasta rakenteesta.
”Jos elää toimeentulotuella, ei silloin välttämättä tarvitse vain rahaa tilille, vaan myös apua ja neuvontaa. Tällä hetkellä järjestelmä on liian byrokraattinen ja liian tarkkaan määritelty hallinnonaloittain.”
Unelmien Turku on myös taidetta ja kulttuuria.
”Taidealoilta olisi mahdollista saada kaupunkiin lisää työpaikkoja, erityisesti nuorille korkeakoulutetuille. Se pitää näkyä myös tilapolitiikassa, jos halutaan, että Turussa asuu taiteilijoita.”
Hän mainitsee esimerkiksi Turusta vanhaan veturihalliin perustetun taidekeskus Logomon, jossa järjestetään isoja konsertteja ja näyttelykokonaisuuksia.
”Vähän pelkään, että siitä tulee kongressikeskus, mutta vielä näyttää hyvältä.”
Selittäessään kuntapolitiikkaa Li Andersson piirtää vihreälle post-it-lapulle nuolia ja laatikoita ikään kuin jäsennelläkseen ajatuksiaan. Jalassa hänellä on mattapunaiset korkonilkkurit. Voimassa työkaveri toteaa innostuneena, että Andersson tulee menemään pitkälle, kun osaa jo noin nuorena kävellä koroilla.
”Sukunimeni takia ihmiset miettivät, kenelle olen sukua, mutta en ole sukua kenellekään vasemmistolaiselle Anderssonille.”
Hänen isänsä on kuvataiteilija Jan-Erik Andersson, jonka lehdenmuotoinen kotitalo esitellään sattumoisin tässä Voimassa sivulla 43.
”Isältä olen oppinut luovaa hulluutta, mutta ei meillä ole kotona puhuttu politiikkaa.”
Ainakin Andersson uskaltaa puhua unelmistaan, ehkä se on luovan taustan tuoma itsevarma pohja. Euroopan tasolla pitäisi alkaa puhua perustulosta. Samalla hän unelmoi hankkeista, jotka työllistäisivät perinteisissä duunariammateissa olevia ihmisiä, mutta jotka samalla olisivat kestäviä ilmastopoliittisesti.
”Paperiliitto ajaa puurakentamisen lisäämistä Euroopan laajuisesti sen takia, että nykyiset paperityöläiset saisivat töitä. Puurakentaminen myös sitoo hiiltä ja siten vähentää hiilidioksidipäästöjä.”
Toisena esimerkkinä hän mainitsee Turun telakan ja mahdollisuuden alkaa valmistaa syvävesituulipuistoja.
”Suomen vasemmiston pitää keskittyä vakuuttamaan ihmisiä siitä, että punavihreä politiikka työllistää ja pystyy säilyttämään työpaikkoja. Toisin kuin vihreät, joilla on vahva urbaani linja, että kaikki kaupunkeihin ja kaupunkielämä on ihanaa, niin vasemmistolla ihan toisenlainen rooli siinä osoittaa, että tarvitaan myöskin teknologiaa ja kestävää teollisuutta.”
_______________
Uusi asialista
Li Andersson on kirjoittanut yhdessä Dan Koivulaakson ja Mikeal Brunilan kanssa kirjan Äärioikeisto Suomessa, joka julkaistiin marraskuun alussa. Teos avaa uusnatsismia ja rasistisen puheen hyväksynnän kasvua Suomessa.
Kirjan loppusanoissa kirjoittajat toteavat, että ”perussuomalaiset pitää pakottaa ottamaan kantaa veropolitiikkaan, leikkauksiin, elinkeinoelämän kehittämiseen sekä hyvinvointipalveluiden kehittämiseen. Oikeistolaistumisessa ei ole ainoastaan olennaista miten eri kysymyksiä käsitellään, vaan ylipäätänsä mitä kysymyksiä käsitellään.”
Andersson toteaa, että esimerkiksi perussuomalaisten EU-kannanotot vaatisivat selvitystä.
”Mitä tarkoittaa, jos vastustaa tukipaketteja EU:n sisällä, mutta ei pysty sanomaan, mikä kanta rahaliittoon on. Kannattaako ne rahaliitossa pysymistä samaan aikaan kun annetaan näiden valtioiden kaatua? Heillä ei ole tullut mitään voimakasta kantaa, pitäisikö Suomen erota rahaliitosta, mikä on omituista, koska se on heidän pääasiansa.”
Andersson selittää, että perussuomalaiset vetoavat tunteeseen, että ”jokin” on uhattuna.
”Sen ei tarvitse olla edes realisoitunut uhka. Pelko siitä, että työpaikka menee tai tulee lama riittää. Siihen he tarjoavat ratkaisua: tässä uhkakuvat, tässä ratkaisut, uhkakuvana on vain maahanmuuttajat tai Euroopan unioni.”
Andersson kaipaa vasemmistonkin pystyvän tarjoamaan samalla tavalla ratkaisua.
”Ehkä on ollutkin liikaa tällaista kaikki menee päin helvettiä ja mitään ei ole tehtävissä -puhetta. Osittain pystyy osoittamaan sekä puhumalla selkeämmin luokkaristiriidoista. Vasemmisto on hyötynyt paljon ulkoparlamentaarisista liikkeistä ja pystynyt nostamaan agendalle uusia yhteisöllisyyteen perustuvia juttuja, niin kuin esimerkiksi Tampereen sosiaaliasema X.”
Dan Koivulaakso, Mikael Brunila & Li Andersson: Äärioikeisto Suomessa. Into Kustannus 2012. 336 s.
Hannele Huhtala
