Palestiinalaisbloggari & kaksi norjalaislääkäriä kertovat kokemuksistaan maailman suurimmassa avovankilassa.
Gaza on usein uutisissa: Israel pommittaa, eristää ja painostaa gazalaisia, ja gazalaiset protestoivat. Kokonaiskuvan luominen uutissirpaleista on vaikeaa.
Palestiinalainen Laila El-Haddad ja norjalaiset Mads Gilbert ja Erik Fosse eivät analysoi taustoja tai historiaa. He vain tekevät työtään – El-Haddad toimittajana ja Gilbert ja Fosse lääkäreinä – ja raportoivat siitä.
Gaza Mom -blogin kirjoittajaa Laila El-Haddadia pidetään yhtenä parhaista palestiinalaisbloggareista. Inton julkaisema Gaza Mom -kirja koostuu El-Haddadin blogiteksteistä ja hänen Al Jazeeran nettisivulle tekemistään uutisista. Kirja kattaa yli viiden vuoden tapahtumat vuoden 2004 lopusta vuoden 2010 kevääseen.
Norjalaisten lääkärien Gilbertin ja Fossen kaksi vuotta sitten julkaistu Silminnäkijänä Gazassa -kirja kertoo lyhyemmästä ajanjaksosta vuosien 2008 ja 2009 vaihteessa, jolloin Israel teki suurhyökkäyksen Gazaan. Gilbert ja Fosse toimivat hyökkäyksen aikana lääkäreinä gazalaisessa sairaalassa.
Molemmat kirjat ovat silminnäkijöiden kuvauksia arjesta sodan keskellä: El-Haddad kuvaa, kuinka matalalla lentävien israelilaisten yliäänikoneiden paukahdukset piinaavat asukkaita ja aiheuttavat odottaville äideille keskenmenoja.
Gilbert ja Fosse kuvaavat sairaalan arkea. Sairaalaan tuodaan sirpalepommien haavoittamia ihmisiä, ja osa ambulanssikuskeista kuolee yrittäessään noutaa potilaita. Noin neljä vuotta sitten tapahtuneessa Israelin suurhyökkäyksessä kuoli 1 600 ihmistä, joista 300 oli lapsia.
Rankasta aiheesta huolimatta kirjat eivät ole ylivoimaisen raskasta vaan kiinnostavaa luettavaa. Molempien kirjojen kirjoittajat kertovat omasta elämästään Gazassa, jota El-Haddad nimittää maailman suurimmaksi avovankilaksi.
Palestiinalaisuus ja pakolai-suus tulevat esiin rajoilla, jotka ovat liian usein suljettuja. Israel väittää lopettavansa Gazan miehityksen, mutta se sulkee ja avaa mielivaltaisesti Gazan ja Egyptin rajalla olevan Rafahin raja-asemaa. El-Haddad kertoo päiväkausien odotuksesta siellä ensin yhden ja myöhemmin kahden pienen lapsen kanssa.
Myös Gilbert ja Fosse viittaavat Rafahin raja-asemaan. He olivat lähes ainoat ulkomaalaiset, jotka pääsivät Gazan kaistalle suurhyökkäyksen aikana. Samaan aikaan, kun Gazan sairaalan työntekijät hoitivat suurhyökkäyksen uhreja voimiensa äärirajoilla, Rafahissa odotti pääsyä Gazaan kymmeniä lääkäreitä, ambulansseja ja suuria määriä arabimaiden lahjoittamia sairaalatarvikkeita.
Vaikka kirjoittajat raportoivat näkemistään asioista nopeatempoisesti, kirjoissa on paljon syvällisiä oivalluksia. Laila El-Haddadilta kysytään usein, miksei Gazassa ole kansalaisprotesteja.
”Me aliarvioimme miehityksen voiman tuhota ihmisten elämänhalun”, hän vastaa ja jatkaa: ”Vasta kun pystyy ylittämään psykologisen miehityksen, mielen miehityksen, sotilaallinen miehitys kaikissa ilmenemismuodoissaan voidaan kukistaa.”
El-Haddad viittaa gazalaisen psykiatrin Taysir Diabin haastatteluun. Diabin mukaan palestiinalaiset tuhotaan tekemällä heidän elinolosuhteensa sietämättömiksi. Huonot olot johtavat kansan psykososiaalisen tason heikkenemiseen. Molemmista kirjoista löytyy onneksi paljon esimerkkejä ihmisten sinnikkyydestä.
Mads Gilbert & Erik Fosse: Silminnäkijänä Gazassa. Like ja Suomen Rauhanpuolustajat 2010. 361 s. Neljä tähteä.
Laila El-Haddad: Gaza Mom. Into 2012. 320 s. Viisi tähteä.
Kristiina Koivunen
