Tanaan on aikani tullut yhdeksi päiväksi vain minulle.

HERÄN AAMULLA kelloon runko patjassa, muistan aivan heti, ei ammattia tanaan, ei ajeluita taiteen vieren, ei mitään opetteluita. Oppilat saavat tehda taiten teoksen yksin, ilman opettaja ja katsoan työn viikon lopulla. Tanaan on aikani tullut yhdeksi päiväksi vain minulle.

On tama suunnitelma, kulkenpa yksit kassit, kirjoittan pahvi, metallijono, laatikot pahvin ja pieni raha, lukko ja avain mukana ja tajuta, se on suuri ihmisten teko.

”Tee jotain älkä aina vain luule teet.” Heita ovat monta kun vain puhut, harvan menevät hiljaisna paikkoihin ja tekevät sitten.

Karttat ovat revitit puhelimien luettelosta, kolmet sivut taskuihin. Suuntaan keskustan, linjat autot ajavat kylä pois kun niihin noustan ja ottan paikka takasta.

Ne ovat maisemat ensin monet talot, kadut, kauppat ja raitovanut. Kunnes ajan bussin kanssa ja sitten vain muutama talo, pelto, ojat pellossa ja nyt huoman: metsä.

SE METSÄ EI OLE kovin ison suuri ja he kertovat sanomissa: me leikatan metsä pois tuosta ja rakennetan talot siihen! Koska ihmisit tulevat maasta ja loppuvat talot!

Miksi he eivät muunta talon tyhjän makasiinin? Miksi he eivät laita talon mustan peltoon, kun ei siina kasva kukaankaan? Miksi he leikkavat pois metsä, kun se on tärkeän asian luonto ihmiselle?

Minä silloin tiedän, nyt on joku asia itsen teko. On aika syksyssa, olen nähnyt ohjen, poimi sieni ilman maksuja korin ja ota sellainen ruoka. Niin ajattelen: otan ruokan ja viela muuta. Otan menon omaan käten ja osaan sanoa, olennyt mies historiassa, en vain puhua, minä menen ja olen esi merkki kun teen juuri saman tavan kuin sanoa oman tunto.

Ne kertovat sienen opas kirjassa, melkein kaikki ovat ja voivat laittaa suuhun. Maassa eivät ole sellaiset: syö ja tappaa. Olen turvallinen olo, tuijotan maa. Vain muutama roju tulee silmille, pussi vihreasta muovista, kasa tupakassa ja sellaiset korkit pullojen olutta.

Oi sellainen ilot, yksi sienin katson, ruskea kunpa tatti. Ja heti kuluttua toinen, enemmän kylla pieni.

SOPIVA PUU laidassa metsästä on ihan maalainen koivupuu. Nuo kaikkit tavarat kassin laitan piiloksi sen juuren ja palan sienin luo. Kunnes olen nostanut ainakin kolmet ruokat, se on tavoite.

Onhan savu tullut tehdaan piipusta ja lopettanut, luonto ei kasva? Menihän tie moottorista metsän laitan ja pako kaasu kuolettat luonton? Juova ihminen laittanut siihen urinaari, metsä huudan, ei tähän paikkan?

Tai ehkä kaikki ongelmat samalla ajalla. Kuitenkin ihminen, kuningas metsän tuhoa luonton ja unohtaa sitten se ajatus. Metsä on sinun keuhko.

Oi nyt uusi ilo sienin maassa kerran enemmän iso kuin aikaisin. Nyt ovat kolme ja muut eivät tule silmään.

Kolmet sienit, on aika ja panen yksi sieni aina yksin laatikkon pahvin. Se on kovat pahvit ja siinä on sieni niin, että on sama matkalla kun menee eikä ole lopulta roju. Kosketan taskun ja pieni raha on siinä.

Nyt voi ottaa kartan, lukee Posti sijainnit ja suunta sanoo pois näkemiin metsä tulen kohta takasin.

Postin nainen katsoat, kirjoitan laatikon nimen ja osoitten. Yksi ja suurein sieni menee Tasavallan presidenttiin, toinen menee Ympäristön ministeriin ja kolmas menee yli Pormestariin kaupunginsna.

MUTTA! Laatikkoon yhä asetan saman viestin kaikelle: Tama on sieni syötävä, hieno avaaja. Se on poiminut mies metsästä mutta, nyt he kertovat lehdissä, hakataan pois metsä. Mista silloin saat sienin Suomi ihminen, ilmainen ruoka ja lepo paikka kun kiiret on työpaikassa? Voitko jotain tehda taman asian? Nopeasti. Olen ystävällisesti Sinun Kiiko, ja opetan taide yliopistossa saman kaupunkissa.

Ostan Postin merkit ja ne lähtevät pahvit eteenpäin ja nainen sanoo, ne ovat huomenna siellä. Lähetän kirjeen myös television ja radion ja lehdistöt ja kerron kuka missä olen nyt ja vielä huomenna ja myös niin monta kuin on pakko.

Sitten palan metsä. Sanon sille hei minä tulin ja pelastan sinut kaikki puut ja sienit ja kukkakakasat loppuun asti.

Kun menen puun luo, otan kettinkin kassin, laitan jonon puun toisen puolen kautta ja kaulan kautta ja sitten laitan siihen lukkon. Avain vain maahan ja se ei saa kumminkaan nähdä. Se on kuin kadonnut, jos tulee ihan pakko sen voi ottaa kuitenkin.

Silloin olen puun vartija ja metsän vartija ja menen en ollenkaan pois ja he eivät leikata nyt metsä pois tai tama puu joka tapauksissa.

Illassa istun puun osana ja ajattelen: Sanat he poistavat muistista, he pitävät mielen kun teko on ollut. Se on totuus ja tiedetään koko Maan Pallo, suuri laajuus.

Vilkaisen kellon, se on nyt ilta yhdeksan. Luonto menee hämärän, kokeilen luomet alas, nukkun heti.

Nukkun kuin tukka ja on uusi aamu. Nousen seison ja venytän pään, asema on vaikea sillä metallijono kun on kaulassa ei saa mennä mihinkän. Sopiva jono, saa liukua puun ylös ja alas ja ei sitten voi saada pääkallo pois puusta kuin ja sahatan metalli pois kojeella. Protesti on juuri tama.

Tiedän, he saavat nyt kirjeen television ja lehdet, he saavat nyt kasviksen Presidentti ja Ministeri ja yli Pormestari ja avaavat sen kirjeen laatikon ja katsovat: siinä on ruoka. He lukevat kirjeen ja luulet, se on hullu.

MIETIN, kello on juuri päivän kaksitoista ja he pian tulevat ensimmäiset kirjen saajat puun luo karttan kanssa olen pannut mukana.

Minä sanon niille silloin oikein kovaa rohkea: Minä olen mies nipponi, minä opetan taitet yliopistossa Suomessa. Metsä on sinun keuhko, Suomi. Me olemme Nipponissa ja pahin on, jos kadottaa kasvon. Tuo tule historin lapi, urhet soturit eivät pala, jos asiat kulkevat pahin, silloin he laittat oma puikko omassa vatsassa.

Voi olla se, mina kadotan kasvon kun olen puun osa metallijonossa. Minä ei häpeän tämä teko. On pieni, jos menettää kasvon ja ei ole samapieni jos keuhko menee.

Minä tiedän, he tulevat kohta sahan miehet ja leikkaavat pois metsä. Minä sanon, ei leikata pois metsä. Jos kadotan pois keuhko, Suomi maa tukehdut, ei ole silloin puhdas ilma, sienit ei kasva ilmainen ruoka ja kiireet ihmiset minne menevät? Metsä on Suomin keuhko, Suomi on Maan Pallon keuhko. Älä tukahdu Maan Pallon.

Silloin kaikkit valmis on tullut sopivasti ajassa. Kun alkat myös luonton pieni puskittainen tuuli.

Kohta he kävelevät? Televisiot, lehdistöt, ehkä yli Pormestarin, Presidenttin en usko tulee, sitten sahan miehet ja poliisin ihmiset. He tulevatko juuri tuo oikessa järjestyksissä, minä ainoastaan toivon.

Ja saman toivot tuuleva metsä, kuolevan maan leppattava hengitys.

Hannu Luntiala on runo- ja novellikilpailuissa palkittu helsinkiläinen kirjoittaja, joka on siviiliammatiltaan Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja.

Hannu Luntiala